keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Bussin nurkasta luuriini näitä keloi näpytän


Kerran laiturin nokassa istuin sateessa kun mietin askelia, muutosta ja irti päästämistä. Kumpa tässä elämässä olis yksinkertasia vaihtoehtoja.

"Muuttuu sun pitäis muttet tiedä mitä puuttuu" päässäni soivat Olavin sanat. Kuuntelen niitä kerta toisensa jälkeen ja pyörittelen samaa kysymystä mielessäni
mitä puuttuu? Meissä on niin paljon ratkaistavaa. Mysteereitä olemme kaikki.
   
Niin kauan sitä on ollut jotenkin vinksallaan, herkkäperse jolle tää maailma on välillä (useimmiten) vähän liikaa
kengistäkin sen näkee jotka aina repsottaa nurkistaan
askeltanut miten sattuu 
vaeltanut vuosien lävitse puolisokeana myyränä.

Aina salaa kadehtien tiettyä yksinkertaisuutta niissä jotka vain menevät ja elävät, ja joo vaikka tiedänkin että täydellinen eheys ja säröttömyys on vain pintaa jonka alla kuohuu aina jokin,
olen silti hetkittäin uskonut sen todeksi, ihmetellyt miten nämä ihmiset ovat onnistuneet rakentamaan itsensä ja ulosantinsa niin rakoilemattomaksi sulavaksi virraksi. Ja sitten tajuan miten itsekkin olen, kaikesta huolimatta ja eikä sekään ole mikään illuusio. Niin monta totuutta rinnakkain voi elää yhdessäkin mielessä.

Ja kuitenkin kaikkialla olen kohdannut ihmisiä, niitä oikeita sattumia ja hetkiä joiden kautta hetken olen nähnyt kaiken selvänä. Itsenikin. Näin olen elänyt, sykäyksestä toiseen kolmanteen ja miljoonaan, kaikkialla vastauksia kaikkialla kysymyksiä. Mutta jokainen vastauskin jättää jäljessään aina uuden ratkaistavan mysteerin.
Sellainen on elämä. Että niin kai se on että ota tai jätä, koko paketti tai ei mitään.

Ja jokaisen kautta kohtaamme aina väistämättä itsemmekin, löydämme niitä puuttuvia palasia ja toisiin niitä enemmän hukutamme. Ja kun lähdön hetki on tullut, sitä tietää tavallaan olevansa koko loppuelämän vähän vaillinainen siitä yhdestä kohtaa. Joskus huomaan että ajatellessani kämmen painuu siihen missä sydän, ihan huomaamatta vaikka se sydän onkin vain se mikä pumppaa meihin verta pysyäksemme elävien kirjoissa. Miten jännä on että samalla tavalla jokainen kohtaaminenkin pumppaa meihin elinvoimaa, tuo ja vie. Kukin tavallaan roudaa olemassaolollaan jotakin.



Enkä oikein jaksa tuntea tätä kaikkea. En tänään. Aamulla herätessäni päätin että jospa tänään just chilling-mieli.

Olen uupunut loputtomaan tunteiden ilotulitukseen ja kaaokseen vaikka kuitenkin ilman sitä tunnen olevani vain tyhjyyttä joka pelottaa vielä paljon enemmän. Se kun ei tunne olevansa tässä eikä missään. Toisinaan sillä tavalla katoan.

Joten kaiketi tässä olen minä, näissä ääripäissä ja niiden mahtipontisuudessa jotka lennättävät ja pudottavat. Vähän väliä olen helvetin elossa ja carpe diem ja sitten taas multaisessa maassa kontollani, omissa kuiluissani jumissa. Niin. Ja toiset vain sanovat camoon kerää ittes, niinkuin tämä olisi tahtoni. En mä lakkaa puskemasta eteenpäin.

Noh oli miten oli. Ne ilotulitukset pitävät mut kuitenkin kiinni tässä kaikessa. Ja muistuttavat että kaikesta huolimatta sinä olet elävä.














perjantai 20. maaliskuuta 2015

Tässä olen minä ja siinä sinä, tässä me ja koko maailma

 
 


Hetkien jatkumo hälinään sekoittuva kaaosmieli
kakofonia ja rätisevät aivoimpulssit päässäni
Suustani tupsahtelee tänään ihan kummia asioita ja vieraita ajatuksia joita hätkähtelen
jostain itseni ulkopuolella taas.
Olenko se minä näiden ajatusten takana, pelle turvakilpenä ja toisinaan syvä hiljaisuus jonka lomasta näen ja tunnen -
 enemmän kuin te ehkä ymmärrättekään kaikkea sitä mikä paraikaa teissä ja välissänne viriää
aina en vain osaa tarttua hetkeen, joskus haluan vain hukuttautua niihin, sokaistua ja olla hetken tuntematta kaikkea sitä mikä tapahtuu, ollappa hetken ilmavirtaa
meditatiivinen hetki ja solisevia puroja ja niitä pateettisia panhuiluja.

ja vasta kotimatkalla uskallan antaa itseni tuntea. Ja tiedän hyvin miten lapsellisia ja keskenkasvuisia ajatukseni ovat, miltein nolottaa kaikki se.
ovatko nämä minun askeleeni jotka näin tässä haparoivat ja toisessa hetkessä tiedän tasantarkkaa koreografian mitä seurata ja kaikki vain tapahtuu tsädämm
ja kiroan.

Kunnes (lopulta) vaikenen, jospa tänään vain kuuntelen maailmaa. Hiljaa vaivun sen rytmiin ja kuljen sen sykkeessä. Kuin pieni lapsi kehdossaan toisen tuudittaessa, kuiskatessa Nukkumatin laulua. Yrittämättä ymmärtää mitä on tapahtumassa, olen liikkeessä, suvantovaiheessa kuin kliimaksia odottaen. Olen kaikkialla, teissä jokaisessa ja mietin miltä näyttää sisäinen maailmasi, sinä miltein tuntematon vieressäni.



 Kunnes
Äkillinen kaipuu hiljaisuuteen
pysähtyneisyyteen
Huutomerkki.
kun ihmiset ympärilläni puhuvat taas niin suurista asioista ja huomaan kuinka mieleni pakenee
huomaamatta hetkien jännitettä, mielipiteiden välistä taistelua ja oman tietämättömyytensä kohtaamista
Maailmassa on aina niin helvetisti meneillään että joskus annan itseni ottaa hetkeksi etäisyyttä
Ja sitten tipahdan ja nolottaa mielipiteideni keskeneräisyys, etten ole varma mihin nojaan
ylipäätänsä kun ei ole itsestäkään varma niin helposti lähtee kaikki sirpaloitumaan omassa maailmankuvassakin ja sen selittämisessä, -että noh niin juu tai siis äh ja niinku-rimpsut.





Toisinaan olen niin väsynyt sanoihin,

väsynyt selittämään, väsynyt rakentamaan jatkuvasti tuhoutuvaa, väsynyt tuntemaan maailmantuskaa ja avuttomuutta sen äärellä ja kaiken muun äärellä, väsynyt taistelutahtoon ja uhmakkuuteen, väsynyt pienuuteen, väsynyt arjenpyörteeseen ja vastuuseen, väsynyt ajanpyörteeseen, väsynyt kaaokseen ja ikuiseen balanssin tavoittelemiseen, väsynyt etsimään merkitystä kaikelle, väsynyt päästämään irti, väsynyt suuriin suunitelmiin ja valloituksiin joilla räjäyttää pakka, väsynyt muutokseen ja kasvuun ja toisaalta väsynyt pysähtyneisyyteenkin, väsynyt keskeneräisyyteen, väsynyt todistelemaan itselleni että riitän, väsynyt melankoliaan ja sinisiin sointuihin pohjavireessäni, väsynyt loputtomaan informaatiovirtaan joka piirittää joka suunnasta, väsynyt välttelemään, väsynyt odottamaan (sattumaa), väsynyt pilvilinnoihin joihin en itsekkään enää usko, väsynyt nostalgiaan, väsynyt särkymään ja paikkailemaan, väsynyt tuntemaan kipupisteeni, kasvoihin heijastuksena harmaissa aamuissa, väsynyt odottamaan sanoja ja selityksiä joita ei koskaan tule,
väsynyt aaltoihin ja henkisiin hyökyihin,
väsynyt pelkäämään ja trapetsitanssiin omien ääripäiden välillä






Niin. Niin se on että vähän väsyttää tämä kaikki
ja kuitenkin tätä tämä on ja tulee aina olemaan ihmisenä oleminen.
Ja silti aina samat kuvat joista koitan löytää kadotetun
joskus löytäenkin
Etsin tietämättä mitä etsin
kai tykkään siitä jännityksestä, aarteen metsästyksestä. Vaikka enää ei olekkaan niitä karttoja joihin on merkitty x:llä että mistä aarteen löytää. Aarteen voin löytää kaiketi mistä vain. Yhtenä päivänä se löytyi Jyväskylästä, kohtaamisista ja niiden sykäyksistä, syvästä katseesta, äkillisestä tunteesta että tähän kuulun, sauhuista tuntemattomilla portailla, "sä oot aika fine"
toisena bussin nurkasta aivan tavallisesta aamusta tai toisen tuoksusta johon nukahtaa.

Ja toisinaan kun lakkaan etsimästä, huomaankin olevani yhtäkkiä niin onnellinen. Eikä onneni tarvitse selväjärkisyyttä tai huimapäistä ilotulitusta, se syntyy yhteydestä toiseen. Ennen kaikkea siitä (vaikka toisinaan kreisimmästä.) Ja siitä yhteydestä syntyvään vapauden tilaan, euforia ja luottamus. Meritähti ja kärrynpyörä. Siinä, tässä.

Niin helposti synnyn uudelleen. Ja niin helposti hyöky vie taas mukanaan. Hupaisa loputon sykli tämä ihmisyys.