lauantai 28. helmikuuta 2015

Miten paljon voi yksi sekunti painaa, pimeydestä uuteen aamun kajoon


Käännekohta.

Olen sanaton ja värisen.

Mutta sanoitan silti, koosteista tai kaaottista, olkoon
nyt on vain pakko puhua.
Kenties koskaan en ole ollut näin lähellä näkemässä ja tuntemassa kuinka muutos tapahtuu
kuinka ryminällä ihminen romahtaa vihdoin vuosien sinnittelyn jälkeen
ja toisaalta kuinka yksi ihmiselämä voi saada uuden suunnan juuri tämän tähden
sen yhden sekunnin johdosta
jossa jyrkänteen reuna ja pudotus olivat sentin päässä

 Rajakohta.

ja horjahtamisen hetkellä, siinä on se the sekunti joka määrittää koko tulevan elämän uusiksi.
Ja vaihtoehtoja on kaksi, pimeys ja valo. Mahtipontisuudessaan enemmän totta kuin mikään.

Paljon puhutaan kohtalokkaista hetkistä ja nyt kaiketi vasta ymmärrän
 mitä ovat ne hetket jotka todella määrittävät kohtalon.
Sellaisista joiden rinnalla kaikki se kohtalokkuus mistä omassa elämässäni olen puhuapauhannut ja aivan vitusti (liikaa) jauhanut - muuttuu pieneksi, niin kovin pieneksi.
Itse kun en ole ollut siinä rajalla koskaan
monilla rajoilla kylläkin ja säpälöitynyt henkisesti lukemattomasti
ajatuksissani ehkä joka ikisellä tasolla mutta en todellisissa aikomuksissa tai askeleissa.
Itselleni jokainen kohtalokas hetki olisi voinut olla monta askelta joka suuntaan
takapakkia ja voltteja pitkin seiniä, äkkijarrutuksia ja u-käännöksiä
ja silti, silti olisin tässä. Elämäni tarina olisi toki toinen, mutta.
Nyt ehkä tipahditte- sanoinhan, kaaottinen itseilmaisuni.

Ja nyt mietin vain kuinka yhden keskustelun jälkeen mittakaavat voivat muuttua täysin
koko olemassaolosta
kun löydän yhden rapustani odottamassa itkien ja kerrot
ja niin ryminällä kaikki tapahtuu, kun ymmärtää.
miten pää on neljä päivää ollut täynnä kauhukuvia
sinusta ja lopullisesta hiljaisuudesta
sydämeni ollut yksi kaaos
ja kuitenkin syvä huokaus ja kiitollisuus että kohtalokas sekunti päättyi hyvin.

Ja tänään sinä olet siinä, elossa ja se tuntuu ihmeeltä
ja haluaisin vain pidellä sylissäni, lukea iltasatuja kunnes tuudittuisit rauhaisaan uneen.
käsikädessä puhutaan niin suurista asioista että välillä on vain sanattomuus ja hilaiset kyyneleet poskilla

on sellaisia asioita joiden ajatteleminen tai saati sanominen ääneen tuntuu kuin maanjäristykseltä

elämän ja kuoleman askelista, kirjaimellisesti juuri niistä
naksahduksista
että ensin oli yksi
naksahdus joka oli askel kohti pudotusta
ja sitten
toinen naksahdus
herääminen tähän.
uusi alku.
toivon taival.

Tänään maanjäristyksen jälkeen
näin sinut ja uuden horisontin
aavan maiseman nimeltä toivo
ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan luotin siihen että kaikki voi muuttua ja sinä selviät
nouset vielä jaloillesi
näin katseessasi jotakin uutta, uhmaa ja tahdonvoimaa
ja olin niin suunnattoman ylpeä
ylpeämpi kuin ehkä kenestäkään koskaan.

Ja sanonpa vain
tällaisten hetkien jälkeen moni asia menettää hetkessä merkityksensä
syntyy uusia ulottuvuuksia, katoaa ulottuvuuksia
kun on miltein menettänyt rakkaimpansa
miten turhalta tuntuukaan kaiken jälkeen yksittäiset epäonnistumiset, menneisyyden keskeneräiset tarinat tai ne loputtomat särkyneet sydämet,
iänikuiset kesäkuntoon xxxx haasteet, massi tai massittomuus, harmaat latteat päivät, tylsistyminen tai arjen jatkumo tai kelat siitä mitä muut kelaavat tai se miten ihmiset yrittävät luoda olemassaololleen merkitystä tunkemalla somen täyteen omaa naamaansa ja patsasteluansa, ollakseen jotakin
yököttää ajatus instagrammista määrittämässä ihmisen olemassaolon arvoa
tykkäsyten kyttääminen ja patsastelu jossa ihminen on vain muita varten, syvyytensä kadottaen
brändääminen ja kaikki tämä paska.
Elämä on jotakin niin paljon enemmän
kauneus on jotakin niin paljon enemmän
somen kuvavirta pelkkää pintaliitoa, liian laskelmoitua herättääkseen todella.

Ja kuitenkin tässähän minäkin osana tätä ajankuvaa vaellan ja näitä sanojani sokellan.
Mutta en halua hukata enää elämääni ja itseäni sellaiseen mikä ontuu merkityksettömyydessään tai ainakaan ajatella että sillä kaikella patsastelulla voisi päästä minkäänlaista ydintä kohti.

Yhtäkkiä niin moni asia näyttää vain sirpaleiselta yritykseltä luoda merkitys
vitunmoiselta ajanhaaskaukselta
kun tosiasiassa se todellinen merkityksellisyys on jossain aivan muualla
mihin palaa vuosikymmenien jälkeen - tuskin ainakaan muistelemaan somehuippujansa
ja toisaalta tässähän minäkin sitten pauhaan sosiaalisenmedian ihmemaailmassa

ja miksi, siihen en osaa vastata muuten kuin että joskus ihmisen sisin haluaa huutaa itsensä näkyväksi, saada äänensä kuuluvaksi. Ja niinhän me kaikki. Saada jokin ulos. Ja toisaalta tässä on yksi paloistani, kirjoittaminen. Se vapauttaa.

Kuitenkin ainoa millä just nyt tuntuu olevan väliä
on se että
oi sinä pieni ihminen, ystäväni, rakastan sinua.
Ja me olemme elossa.
Ja on niin paljon löydettävää vielä.






perjantai 20. helmikuuta 2015

Olla vaeltava varjo yössä, olla auki, olla kokonaan




Aina en tiedä kuka on tämän tarinan kertoja
on vain satunnaisia kuvia sieltä sun täältä ja niin monen ihmisen lävitse, rikkonaisia välähdyksiä ja hämärää, totuuden ja ihanteen sekamelska
 on niin lukematon määrä erilaisia ääniä, 
sateenkaari kameliontti, kömpelö elefantti, hologrammi

Kuitenkin juuri nyt on vain hiljaisuus. Valkoinen askeettinen tila jossa hengityskin kaikuu, mielentila: mystinen, selittämätön. Jossain viilto. Kello on puoli neljän yöllä ja tunnen olevani reunalla ja kun Beck laulaa toivosta, minä ihmettelen miten nopeasti sekin karkaa käsistä. Miten kaikki vain karkaa ja yhtäkkiä edellis-illan valtava elämänpalo ja inspiroiva uppoutuminen hetkeen miltein ventovieraan kanssa
 valaistuminen on vaihtunut taas hämärässä haparoinniksi ja oman olemassaoloni kyseenalasitamiseksi, 
yön raskaaksi veltoksi mieleksi, vaeltavaski varjoksi
ja vähän turta sydän joka on kyllästynyt aaltoihin, näihin loputtomiin hyökyihin 

KUohu, epätasainen pampampampadamipam on äänimaisema
sydämelläni ei ole mitään rytmitajua
ja se rätisee kuin taajuus olisi hukassa
olen rähinärokkia ja moshaan sen tahtiin, toisaalta olen sinisiä sointuja ja pehmoisia ballaateja, humppaa ja teknoa, sillisoppaa,
 ihminen on gendrestä toiseen, rajoja rikotaan ja maailmani saa mullistua kaiken aikaa kun ei sillä ole selkeitä raameja. Toisinaan tuntuu että on tavallaan vähän kaikkea ja samalla ei yhtään mitään. Suttupaperi, haalea crokee-piirros.

osaisimpa kuulua jonnekkin
olla joskus selvät sävelet 
stabiili tila jonka ei tarvitsis joka askeleella pelätä pudotusta 

ajatukset eksyvät vieraalle maaperälle
on niin kova hinku kasvaa ja kehittyä
näyttää etten ole pieni, näyttää mullistusvoimansa.


Mutta kun
toisinaan sitä haluaisi hetken vain olla. Tiedättekö, lakata puskemasta jotakin kohti ja hiljentyä,