lauantai 24. tammikuuta 2015

Jään vilkuttamaan tyhjyydelle, kiitos kaikesta




 Kuin jokin olisi päättymässä,
tunnen sen kaikkialla
värinää maan pinnalla ja tämä perkeleenmoinen elohiiri ollut silmäkulmassani viikon putkeen
kuin kuvastamassa levottomuuttani.

Jo ennen kuin mitään kohtalokasta oli edes tapahtunut oli vain sellainen vahva tunne että jokin
natisee liitoksissaan, repeilee, rakoilee, säröilee
epävire sisimmässäni
kitaran kieli katkesi just kun oli hyvä flow
 sydämeni oli valmiusasemissa, rajakohdassa tietämättä mihin tähystää
än yyy tee nyt ja mannerlaatat, tunnen liikkeen jalkojeni alla ja hengitys on väärässä kohtaa, pinnalla
sade yltyy peltikattoa vasten
tanssin tiskatessa ja pogoilen ympäriinsä tunteiden vallassa enkä ymmärrä yhtikäs mitään

suihkun mukana valun pois viemäriin ja mietin mikä olisikaan tarkoitukseni tänään. Monta kivaa jossia ja juuta.
 Itseni kumittaminen, ajatusleikki peilin edessä silmät sirillä
kuvittelen että miltä tuntuisi olla uusi alku, tabula rasa, rääkyvä toiveikas elämän alku. 

Olen kasa ajatuksia uusista aluista, kumitusjälkiä ja random viivoja (joiden funktiota en itsekkään aina tiedä), höttöinen mieli, liikaa selityksiä ja sivupolkuja. Niin liiaksi kaikkea, mutta silti te sanotte siinä että hyvä näin, otatte syliin ja aina jotenkin jaksatte vaikka vähän väliä putoilen
te olette yhtä hyvyyttä, lämpöä, aarteeni. (Lempeys on ehkä tärkein ominaisuus mitä ihmisissä arvostan.)


Yhtenä iltana makaan mummin sängyllä selälläni, (hiljaisuudessa koska olet muualla)
keskellä vuosikymmeniä
mustavalkoiset valokuvat valtoimenaan
joista jokainen on joskus ollut elävä hetki. Toisinaan itsestäänselvyydet hätkähdyttävät.
Tunteja olen käynyt lävitse elämääsi, koittanut kuvitella jokaisen hetken
mitä oli ennen ja mitä oli jälkeen. Ja mitä on nyt kaiken tämän summana.
Jännittävää miten elämä näyttäytyy sekunninmurto-osissa, miten paljon merkityksiä voi kuvitella yhdelle katseelle.



 Kaipaan sinua jo nyt, vaikka vielähän olet täällä
olemassa minulle, olemassa koko maailmalle. Kenties tuntemattomat vuosikymmenet edessäkin eikä ole mitään hätää. Mutta kukapa meistä ei pelkäisi irtipäästämisen tuskaa silloin kun ajan haurastuminen alkaa konkretisoitua silmien edessä.

Yhtenä päivänä kuitenkin pieni osa sydämestäni särkyi
kohdatessani sinut siinä anonyymissa tilassa.
Niiden suljettujen lasiovien takana kuin toinen pieni todellisuus joka yhtäkkiä onkin koko elämäsi ympyrä. Ovien joiden läpi ei enää vapautesi kulje oman tahtosi mukaan.

Ja miten yhtäkkiä on vain desifiointiaineen katku ja kliinisyyden maailma jossa mummot rivissä odottelee menolippujaan taivaaseen harhailevin katsein pysähtyneisyydessä.
Kuin teistä olisi jo pyyhitty jotakin pois, missä ydin

kuvittelen sinne sinun tuoksusi ja aromit jotka ovat kaikki nämä vuodet kertoneet sinusta, joissa aikojen paino, jokaisen vuoden tuhkat ja kultahippuset. Sinun tarinasi.
Tänä päivänä se sai ajattelemaan kuin sinut olisi kiskottu irti, sidoksistasi, juurista joista olet syntynyt. Jäjelle jäi uusi alku vailla lupauksia huomisesta ja loputtomista to do-listoista joiden seassa me muut kompastelemme.

Mutta tämän kaiken keskellä sinä hehkut ja heliset pakkasauringon hohteessa
ja tajuan että vuosiin en ole nähnyt sinua niin
niin täynnä uskoa elämään ja pieniin ihmeisiin, vaikka kehosi on haurastunut on kasvoillasi uutta voimaa. Olet niin kaunis, ajattelen. Sanonkin ja suutelen poskea. Pidät minua sylissä ja miltein itkettää, silitän hiuksiasi ja kuuntelen tarinoitasi.

Istut siinä sängyn laidalla ja puhut pienestä linnusta kuihtuneilla oksilla,
että se on lempiasiasi uudessa maailmassasi, siinä kliinisessa tilassa (joka meille ulkopuolisille hetken viipyville edustaa surua ja jotakin sellaista kuin pakokauhua, todellisuudesta irtaantumista)
Mutta sinä puhut siitä linnusta, joka meille on ehkä näkymätön
lepattava kuihtunut lehti

ja silmäsi säihkyvät.
Se on sinun pieni ihmeesi.

Toivo voi elää niin pienissä asioissa, yhdessä hipaisussa jossa herää sydän tähän.





Ja sitten se yllättävä käänne,
Kun yhden puhelun jälkeen
ymmärtää ensimmäistä kertaa mitä on kun ei enää ole
mitä on olemattomuus, loputtomuus ja ikuisuus yhtä aikaa
yksi on poissa. Noin vain.
Ja kuitenkaan ei ymmärrä, kuolema on niin helvetin absurdi. Ei vittu vittu vittu, kaikuu baarin nurkassa aivan väärässä paikassa sellaiselle uutiselle. Yksi pitää kädestä kii ja saan olla hukassa sanoissani ja kaikessa epätodellisuudem äärellä.
Ei mummi,
eräs toinen, kummalla tavalla niin tärkeä.
Junassa ventovieras nainen ojentaa nenäliinan kun itken
liikutun niin että nyrkkiin puserretut kyyneleet muuttuvat lapsen parkumiseksi. Tekisi mieli käpertyä sen ventovieraan kainaloon. Suru tekee meistä lapsia.


RIP Tapsa, ikuinen lapsenmieli, kenties suurimpia sydämiä maailmassa
oli kunnia kulkea nämä vuodet kanssasi, opetit tästä elämästä ja maailmasta niin monta uutta perspektiiviä ja ilon taitoa. Meillä jäi kesken elämänkerta ja sen tosirakkauden etsiminen kuten monta muutakin asiaa kuten elämässä väistämättä jää, mutta niin uskomattoman paljon ehdittiin myös löytää. Oivalluksia. Olen niin kiitollinen, surussanikin onnellinen että nämä kolme vuotta saatiin tutkailla maailmaa toistemme lävitse, ajankuvat sekoittuen.
nyt on pakko yrittää uskoa hetki taivaaseen tai suru tuntuu liian pohjattomalta.



Jäät lasioven taakse vilkuttamaan, painan käden kättäs vasten. Olemme siinä vastatusten niin pitkään että ikkuna haurastuu hengityksestämme. Hei hei, nähdään taas.








2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

HIENO! <3mona

Saga kirjoitti...

olipa kaunista ja surullista PUS