sunnuntai 27. joulukuuta 2015

Vuodestani kaikuina, kaihosta kauas



Äkillisestä painosta, yön hiljaisimmilta tunneilta löydän harteille valahtavan voimattomuuden
 ja samanaikaisen tyhjyyden joka on kaikessa paradoksaalisuudessaan aika painava mielentila.
Miten tyhjyys voi painaa niin paljon, mä mietin usein.
Kun katse seisahtaa ja sumenee niin että kaikki ympärillä muuttuu konkreettisesta abstraktiksi. Utumieli.
Todellisuudessa se on kai enemmänkin illusorinen tyhjä tila
jonka seinien takana jyrisee jokin hallitsematon voima
kun yhteen hetkeen on syöksymäisillään taas liikaa ja mieli pakenee 
turvatynnyriinsä äkillistä liikaa kässättäväksi-fiilistä. 
Turvatynnyrissä vallitsee vähän niinkuin loputon hiljaisuuden retriitti.
(Tästä tuli mieleen kun äippä eilen kertoi kuinka aikoinaan hiljaisuuden retriitissä käydessään oli mennyt salaa metsään soittamaan yhden puhelun tunnekuohun hetkellä ja törmännyt siellä kahteen kohtalotoveriin luuriensa kanssa kukin omassa pusikossaan ja kaikki yhtä noloina jäädessään rysän päältä kiinni vaikka samassa veneessä olivatkin. hulvatonta)

Näiden seinien sisällä on niin paljon rakkautta, että välillä se tuntuu miltein pateettiselta. 
Jopa niinkin että jätän sen yleensä mainitsematta.
Sellaisten asioiden mainitseminen tuntuu jo itsessään aika pateettiselta.
Meidän neljän turvasatama.
Mutta joulu on juustoilun kulta-aikaa joten cheese vaan kaikille. Ja koska kiitollisuus.

Kun jouluyönä tanssitaan äidin kanssa kädet levällään laulaen Yonan Lintua 
alkaa kumpaakin yhtäkkiä itkettää.
Niin harras on sydämen täyttyminen.
Sitten halataan pitkään eikä sanota mitään vaikka kaiken voisikin. 
Katsotaan vain toisiamme hiljaa ja kaikki on siinä välissämme, kun mikään ei ole välissämme. 
Tämä toinen paradoksaalinen lausahdus pitää sisällään aika paljon.
Yhden merkityksistä jotka ehkä kaikista eniten selittää olemassaolon tapaani.
Siinä hetkessä me olemme ne kaksi pientä tyttöä, hauraat hartaat yön mielet ja kaikki käsillä.




Vuosi vuodelta sitä ymmärtää enemmän mikä kaikki elämässä on harvinaislaatuista onnekkuutta, 
mitä pieni mieli vielä kuvitteli itsestäänselviönä syntyessään kuplaan 
kun ei muuta vielä nähnyt tai osannut kuvitella. 
Ihan lähtien niinkin konkreettisista perusasioista kuin yhteiskunnan rakenteet, yleinen turvallisuus, sananvapaus ja jokaiselle suotu itsemäärämisoikeus. 
Mutta tässä yhteydessä ajattelin erityisesti "kokonaista" perhettä (sitaatit koska termi jotenkin hölmö)
Mutta aivan ennen kaikkea tai siis lähinnä se miten sen sisällä kohdataan. 
Kokonainen perhe kun ei raameina vielä kerro mitään. 
Se on kuin mikä tahansa yläkäsite, minkä alle voi kätkeytyä mitä vain. 
Painavaa tai painotonta voi olla hiljaisuuskin, katseet voivat kertoa tai vaieta, 
ulkoisesti sama pitää aina sisällään lukemattomia variaatioita,
kaikella on niin monta ilmenemismuotoaan.

Sittemmin olen ymmärtänyt ja nähnyt miten surullista onkaan etäisyys ihmisten välissä. 
Sitä on kaikkialla, se on halvaannuttava pelko ja tarve paeta kun ei uskalleta kohdata.
Se viiltää ja tuhoaa sellaisenkin minkä vielä voisi muuttaa ja pelastaa.

On niin vaikea hyväksyä sitä että elämässä on ja jää väistämättä niin paljon sellaista mitä ei tule koskaan ratkaisemaan, keskusteluja joita ei koskaan tulla käymään loppuun, selvittämätöntä sotkua ja hetkiä kun kultahippuset hukkuvat loputtomiin pimeisiin sokkeloihin vuosien vaikenemiseen.
 Lopulta kauneus muuttuu katkeruudeksi, kuiluksi ja kaipaukseksi jolta silmät ummistetaan. 
Suurinosa mysteereistä jää ainakin puolittain siihen sumuun. 
Niin se on kai ihmistenkin välillä, sumuun kadotamme itsemme ja toinen toisemme.
Olemme tottuneet peittämään niin paljon että vaatii aika helvetisti uskallusta tulla täysin esiin piilostaan tai rikkoa jää vuosien jälkeen kun on jo tottunut olemattomuuteen.

 Ja mitä sitten onkaan olla kokonaan. Milloin voi sanoa tuntevansa todella toisen maailman?
Tulee mieleen se klassinen sipuliesimerkki, kuorien alta paljastuvasta ytimestä. 
Mä haluaisin vain puhua kaikesta enkä väistellä yhtään mitään vain siksi että "joskus on parempi ettei joitain keskusteluja käydä". Helpompi ehkä, mutta lopputuloksen kannalta valheellinen. Ohitus ei ole yhtäkuin kadotus tai unohdus.

Välillä mieleeni tulevat viimeiset sanat eräässä tärkeässä kohtaamisessa halatessamme, " ei enää vaikenemista tai tabuja, tästedes kohdataan kaikki joohan." Sen jälkeen mitään ei enää kohdattu. Se on surullinen elämän tosiasia että joskus asiat menevät huomaamatta umpikujaan.





Jokin tässä päivässä, joulun jälkihumussa nostaa pintaan vuodesta toiseen kummallisen, syvältä kumpuavan surun, kuin jostakin luopumisen, lähtemisen haikeuden.
Kun istun yöllä tässä ja katselen Kampin valoja kuulen kaikuja lapsuudesta, heleää laulua viattomuudesta ja puhtaudesta.
Vaikka on jo oma koti toisaalla, on tämä silti aina paikka minne tullessa tunnen olevani kotona.

Vielä enemmän on kuitenkin kyse siitä mitä näkee kun sulkee silmänsä, 
vuosittain täällä kaikki on entisellään,
mutta kaiken tuttuuden ympäröimänä yön yksinäiset tunnit ennen unta saavat ajattelemaan
ehkä muutosta,
mitä kaikkea tapahtuu kaiken aikaa,
muuttumattoman ympärillä,
mistä kaikesta ajassa kadottaa otteensa. 
Mikä on taas yhdessä vuodessa mennyt eteenpäin ajankulumassa,
vahvimpana tuntee sen mitä ei enää ole.








Viimeiset hetket, niihin latautuu niin paljon.
Ajatuksissani silitän vieläkin poskeasi, vielä lämmintä ja tiedän katsovani kasvojasi viimeistä kertaa koskaan.
Mielessäni kuule kuinka häkellyksissäsi hihkaiset "voihan jukranpujut", kaikuna
 jo iäksi hiljentyneillä kasvoilla
 ja muistan herkän katseen, kauneudentajusi ja kykysi nähdä maailma lyyrisenä virtana. Olit kauneimpia sydämiä maailmassa.
Toisesta muistan päällimmäisenä syvältä kumpuavan naurun, ja tarkkanäköisen vähän veittikkamaisen tutkijaluonteen, loputtomat keskustelut kun istuttiin vastakkain ja koitettiin ratkoa maailmaa.

Kaipaus on lakkaamaton, mutta yhtälailla näitäkin sanoja kirjoittaessani, teitä ajatellessani, hymyilen, kuvat ovat niin eläviä, niin kovin todentuntuisia että tuntuu miltein epätodelliselta etten voi enää koskettaa.


tiistai 15. joulukuuta 2015

Tarinoista, tutkimusmatkailusta, arkipäivien väräyksistä joissa tunnen





Hiljainen mieleni katselee hämyisiä tunteja jotka lipuvat päivä päivältä aikaisemmin pimeyteen,
sankkasumuinen marrasmieli, harmaa ja lakoninen tila on muuttunut 
varovaiseksi toiveikkuudeksi ja vähän uudenlaisiksi raameiksi.
Aamuiksi joihin herään odottaen, kuin jotakin suurta olisi kytemässä kaikkialla ja katseeni siristelee, skannailee lävitse harmaiden maisemien, päättänyt olla hukkumatta.

Olen oppinut taas hengittämään syvään
olemaan kokonaisempi, kaikessa hajanaisuudessanikin kevyempi.

Ja kun alkaa ahdistaa ja hajottaa, suljen hetkeksi silmät ja ehkä laulan vähän, 
 toisinaan kadotan siihen huomaamatta ajantajuni tunneiksi, kuin transsissa olisi. 
joskus vain kirjoitan paperin täyteen suttuista ajatusvirtaa jolla ei tavoittele mitään
ja päädynkin näkemään mitä on kaiken pohjalla, välähdyksen verran näen
ja niin nopeaa vilahtavat salamankirkkaat hetket ohitsemme, väräys ilmassa, salama räpsähtää,
hetken aika pysähtyy ja jo seuraavassa räpäyksessä uusi hetki.

Tai ehkä katsonkin vain oikeaa ihmistä silmiin ja puhun
hiljaa ja vakavana, sanoja haeskellen
(vaikka on kyllä äärimmäisen vaikeaa olla muistuttelematta toista joka väliin loppukevennyksenä siitä että nää nyt vaan on näitä,  pientä suuressa mittakaavassa. First world`s prolems...jne.) 
Ja tottahan se on, oma mieli on pientä mittakaavaa maailman kauhujen ja kauneuksien rinnalla.
Pääasia ettei liikaa pakene, miten sitten asiat ilmaisenkaan
 sillä sen olen tajunnut että pakeneminen ei (luonnollisestikkaan) eliminoi mitään,
- vain viivästää myrskyn tuloa. 

Jossain vaiheessa purkautumisen on aina tapahduttava 
tai vaihtoehtoisesti voi ihminen jäädä oman kieltämisensä varjoon loppuelämäksi, 
olla puolittain vain, kuplamuoviin kääriytyneenä ettei tarkentamallakaan pääse näkemään tarkkoja ääriviivoja, saati sitten sisältöä ääriviivojen sisäpuolen
yhteyden sisimpään katkaisee niin helposti harsottamalla itsensä uskomuksilla,
 luoden etäisyyden sitä myötä kaikkeen.




Joten
ratkaisu on kaiketi antautuminen 
ja kohtaamalla pimeytensäkin, uskaltamalla tuntea ja hajota voin vain olla vapaa meritähti
kärrynpyöriä ja käsilläkävellen katselen hetken maailmaa väärinpäin, kyyneleet valuvat otsaani pitkin
ihan hassua
ja paha sisälläni hälvenee ja myrsky laantuu siihen kun se on saanut olemassaololleen luvan.
Mutta kuten sanotaan, ei pidä jäädä tuleen makaamaan. Niinpä vain vilahdan lävitse, 
kävelen kuumilla hiilillä vain niin kauan että lähtiessäni ehkä näen minkä pitää muuttua,
arvet ovat muistomerkkejä tietyistä virheliikkeistä ja (huti)osumista, ehkä kauniista aluista mutta surullisista lopuista
kun on käynyt vähän rajojaan koettelemassa, tietää paremmin mikä on liikaa ja mikä sopivasti.
Pitää uhmata rajojaan, mutta ei loputtomiin. Pitää kuunnella sydäntään, mutta muistaa että sekin eksyy hakoteille toisinaan.







Tiedän että häpeä on edelleen harsona monissa päivissä, kun tunnen jokaisen eleeni ilmentävän kömpelyyttä ja vajavaisuutta,
onnetonta itsepuolustusta ja muiden määrityksiin liukenemista, 
sitä myöten itsensä kadottamista. 
Pakko se on myöntää että välillä (ja siltikin yhä harvemmin) olen niin heikko ja höttöinen 
että taivun moniin tahtoihin, tuntematta omaani. Joskus on niin vaikea luottaa omaan näkemykseen.
Mutta jokin mussa on silti alkanut välittää vähemmän, asioista jotka tukahduttaa
ja sen sijaan keskittyä välittämään niistä asioista jotka todella merkitsee, 
hiljentymään ihmisten äärelle, 
kuulemaan ja tutkimaan maailmoja, sitä mistä aina hölisen
 antanut tiljaa hiljaisuudelle niin itsessänikin kuin ihmisten välissä. 


Välillä sillä on sanottavaa paljon enemmän kuin verbalisoinnin mutkikkaassa viidakossa.









Viime päivinä olen tuntenut väreilyä, hetkissä joissa olen katsonut teitä kaikkia joita niin rakastan, 
on Las Vegasin nurkka 
ja me kaikki siinä pitkästä aikaa nauramassa hyperventilaation rajoilla, 
kaiffareilla on jokaisella niin oma tapansa kertoa tarinoita, muotoilla kysymyksiä ja mua hymyilyttää kun ajattelen kaikkien uniikkia ainutkertaista olemassaolon tapaa
että juuri teitä olen saanut rakastaa, kanssanne nousta ja vajota, kannatella ja nojata,
mikä onni, hemmetin hyvä tsägä, yksi parhaista.


 tai nähdessäni vanhan pariskunnan, ajatuksen ikuisuudesta
tai metrossa hymyilevän miehen, vielä vähän eksyneen mutta niin hyväntahtoisen,
 miehen joka vain ja ainoastaan juuriensa tähden tulee tuomituksi ja kategorisoiduksi tietynlaiseksi yksinkertaisten ihmisten vinkkelistä,
 vaikka yhtä vähän tiedämme hänestä kuin Peruspenasta vastapäätämme. 
Mutta katse on hyvän ihmisen katse. Sen näen vaikken tarinaa sen takaa.
Varovasti me hymyillään siinä ikkunan heijastuksessa toisillemme.

Ja väreilyä

koska
näen ikävöimäni ihmisen, Helsing Barin nurkassa kaksi aikakautta risteilevät päässäni,
kohtaavissa katseissa tietty surumielisyys ja lämpö samaan aikaan, siinä olen sanaton ja hukuksissa
mitään en ole unohtanut - merkitykset ovat katoamattomia, vaivun jonnekkin syvälle luopumiseen.
On yöllinen ajantajun kato, kaksi katoamista yöhön tässä samalla sohvalla kohdaten kun muu maailma uinuu jo,
kun yksi makaa kippurassa ja sanoo mun sydämeen sattuu
käsikynkässä me ollaan siinä yhdessä hämmentyneinä elämästä ja mä tajuan rakastavani ihan hulluna.
Ystävä rakas, olethan siin aina.

Tunnen muiston hälvenemisen, yhden merkityksen syntymisen ja toisen katoamisen,
yhtäkkisen pakahduksen kauneudesta 
joka on juuri se tunne 
mihin kiteyttäisin olemassaolon sietämättömän keveyden, upeaa Milan Kunderaa lainatakseni 
ja nuoruuden illuusionomaisen hekuman ja kiihtyvän pyörteen, 
me olemme kuin hiukkaskiihdyttimessä tanssiessamme ja täyttyessämme selittämättömällä tavalla.














(Näitä kuvia katsellessani, näen nuoruuden, vaikkakin vain sen yhden puolen)

Viime aikoina öisin ennen unta ajatellut näitä asioita ja päätynyt valoon pimeyden sijasta. 

Vaikka on aina ihmisiä, jotka syövyttävät toisia ja maailmaa ympärillään,
 ihmisiä joiden välinpitämättömyys ja sydämen kylmyys kyseenalaistaa monen kauneuden ja peräti ihmisyyden,
 ihmisiä jotka elävät vain itseään varten ja egonsa huipulle päästääkseen, ovat valmiita tuhoamaan kaiken matkalla
tai oman totuutensa eteen, ovat valmiita eliminoimaan heitä kyseenalaistavia
kaikkea

On silti uskallettava luottaa. Ja vaikka mitä minä nyt todellisesta pahuudesta tiedän, vain pieniä säväyksiä ja rippeitä omista kokemuksista, hetkiä ja jonkun tarinan verran, sekä läheisten tragedioista ja niistä mitä on lehdet valtoimenaan
 olen oppinut olemaan varovaisempi, tarkempi kenet lähelleni päästän
kuitenkaan päästämättä irti siitä että edelleen lähden siitä oletuksesta että sinä ja te monet ja lukemattomat uudet ihmiset joita elämä tuo vastaan, olette hyviä. Suurinosa teistä on ja vaikken nykyään antaudukkaan yhden impulssin voimasta ja usko kyseenalaistamatta joka sanaa,
uskon silti enemmän hyvää
mutta haluan perustella jokaisen toteamukseni
ja se vaatii tuntemista, kaivautumista ja kyseenalaistamista.
Vaikka välillä jo yksi katse voi riittää kertomaan.

Voitto vaatii usein aika monta tappiotakin matkan varrella, suoraviivaisesti on elämässä vaikea kulkea. Mieli harhautuu niin helposti vaarallisiin impulsseihin, joita mieli kuvittelee milloin rakkaudeksi ja milloin mahdollisuudeksi, oikoreitiksi tai seikkailuksi, euforian avaimeksi, kauneudeksi, kutkuttavaksi jännitykseksi, kohtaloksi, rajakohdaksi, tarkoitukseksi. 
No mitä ikinä, mitä vain. 
Elettävä huolella, niinkuin Samuli Putro sanoo. Huolella tod, kaadutaan ja noustaan loputtomiin, aina samaa sykliä. Nyt olen tässä, huomenna jo ehkä jossain muualla, elämähän se näyttää.

Kauniit unet





ps. pari kuvaa meikäläisestä rakkahaisen Nanan kädenjälkeä, kreditit hälle!


perjantai 13. marraskuuta 2015

Uusiutuakseen, ajatteli purkautuvansa, keskelle yötä huutaa ja hiljentyä, hiljaa vaipua uneen kaiken jälkeen.


Otan vastaan kaiken,
mutta puoliakaan en ymmärrä.
(Tärkeintä on kuitenkin tunteminen,
olennaisempaa kuin sen ymmärtäminen että miksi tuntee.)

Epävireinen flow
kello 03.52, olen huurussa, kaipauksen ja täyttymyksen tilassa,
tunteiden polariteettien yhteisymmärryksessä.
Puolittaisen unen kerroksen ja punaviinin raukeasta jälkihumusta
pehmennyt mieli vaeltelee hiljaa levollisena seiniä pitkin kiipeilee, tutkailee arvaamatonta
aika seisahtuu ja olen niin vahvasti tässä
ja samalla on kuin kaikki tunteet elämäni varrelta olisivat pakkautuneet tähän yhteen räpäykseen,
yhdentekevään, vähän surumieliseenkin hetkeen joka on kuin miljoona muuta hetkeä rajamailla. Väläys joka on kaikki. Enkä tiedä pakahdunko vai kuuluisiko räjähtää, liikaa handlattavaksi.





Mietin missä vaiheessa sitä alkaa rakastamaan? Mikä olikaan se kohta jossa random zägä alkoi kutsua itseään kohtaloksi?
Milloin hetket muuttuvat jatkumoksi ja kohtaaminen tarinaksi jolta toivoo paljon aikaa (toisinaan ikuisuuden pituista)? Missä on kliimaksi jota kaikki äikän tunnit aikoinaan etsittiin kaikkialta kuumissaan kuin elämän merkitystä? Milloin tarina alkaa ilmestyä mieleen välähdyksinä joista syntyy kylmiä väreitä? Tai lämpimiä. Ehkä molempia. Mikä nostalgia? Toisinaan tunnen sitä miltein eilisestäkin.Ja yksi nauraa höhöttää sanoessaan että olen kuulemma varhaismummo.
Entä mistä alkaa unohdus? Milloin toinen alkaa hälvetä, muistojäljet hämärtyä ja muuttua osaksi sumua joka vain on osana kaikkea? Milloin voi julistaa olevansa seuraavalla sivulla?

 Lopulta on kai vain vähän turtunut sydän ja hetki kuin tyhjässä asunnossa juuri ennen lähtöä
kun oma kuiskauskin kaikuu tilassa joka on yhtäkkiä niin suuri ja autio,
 oma kätkö on muuttunut anonyymiksi-
mutta kaikkialla haikuja menneiltä vuosilta, viestejä seinille takertuneilta muistoilta
 jotka vain minä yksin tunnen. Merkityksiä jotka olen itse keksinyt.
Kaikki sekin mitä en tule koskaan jakamaan kenellekkään.
Sekä kaikki se mitä jo kohta unohdan kun jatkan uusiin tiloihin, jolloin moni merkityksistä muuttuu yhdentekeviksi ilman tuttua kontekstia.


Ja ehkä onkin niin ettei mikään lopu koskaan kokonaan.
Sisimpään jää kaikesta kaikuja, jotka kuulen näinä yksinäisimpinä yön tunteina.
Riepaleita jotka liehuu mukanani tuulessa
jokaisessa kiireisessä aamussa jossa juoksen jotta ehtisin sinne missä pitää olla
 ja piiloudun syvemmälle huppuuni.
Öisin askeleeni ovat hartaampia ja tunnustelevia, on aikaa ja tilaa tuntea kaikki.



Juuri silloin välähdykset tulevat, muistot pelkäävät katoavansa,
mieli kai taistelee alitajuisesti muutosta vastaan, unohtamisen pelkoa se on. Raunioiden äärellä suru.
Naiivi mieli elättelee että olisi edes kauniit loput, armollisuutta
 ja koittaa toisinaan pitää aivan liian kauan tekohengityksellä elossa sen mikä jo aikaan jäi.

Viime aikoina olen kuitenkin alkanut unohtaa oikeita asioita
ja samaan aikaan olen löytänyt oikean ihmisen,
 josta huomaan yhtäkkiä huomaan välittäväni käsittämättömän paljon.
Miten jo ensimmäisestä katseesta näen millainen sisimpäsi on tänään.
Kaunis se on aina, surussa tai ilossa, sekä kaikessa siltä ja väliltä.






Niin, mitä tapahtuu, kun ollaan ytimessä ja jokin syttyy äkkiä palavasti
kuin äkillinen huuto hiljaisuuteen,
halu juosta, hyppiä, tanssia, huutaa, laulaa, olla vähän klisee, villi ja vapaa
tyhjentää pääkoppansa, uusiutuakseen
purkautua keskellä Hämeentietä, silputa kirjeet joita olen kirjoitellut tällaisina lukemattomina samanlaisina öinä kun olen vyörynnyt tunteita ylitse hallitsemattomasti,
puoliakaan en lähettänyt
sutata kaikki se naiivi rakkauteni ja sytyttää kokko kaiken sen kunniaksi,
irti, ravisuttaa


.......


Ja sitten
 aina välillä on sellaisia hetkiä
että voi hymyillä kaikelle. Hetkiä jolloin en tunne tippaakaan katkeruutta,
tavallaan annan anteeksi aina uudestaan kuten suren ja iloitsenkin aina uudestaan.
Kaikki kohdataan niin lukemattomat kerrat - ja jossain vaiheessa voi ehkä ajatella että kaikki on ihan okei. On tunnettu lävitse niin monta kertaa ettei enää jaksa.
Ne on niitä päiviä jolloin en tarvitse huppuakaan.














  Loppukaneettina veikan kauniit sanat ja täten: kauniit unet ! (näkyyköhän video edes)

video