sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Rauha ja pauhu, käsi kädessä kuljemme



Niin paljon tunnetta tässä kaikessa että välillä sitä tuntee olevansa hulluuden rajoilla, siellä missä järjestä on vaikea saada kiinni kun sydämen lyönnit sekoittaa, ovat kaikki mitä kuulen.
Hetken on kytevä toivo ja hullu pelko joka ei uskalla nojata,
rikkinäinen tahto jolla ei koskaan ole tarpeeksi uskallusta mullistua.
On kysymyksiä jotka jätetään ilmaan leijumaan
sellaisia joihin ei kuulukkaan kysyä vastausta.

Ne kolme pistettä. ... Dramaattinen jälkikaiku. (So classy!) Elämässä aina läsnä, ne pisteet jotka jäävät sykkivinä kohtina iholleni, (toisinaan pistelevät kuin kylmä viima paljaalla iholla jäämerellä soutaessani sillä punaisella kanootilla, tuulen viemää)
kuitenkin ajassa kipeimmästäkin tulee vain kaihoisa tarina jota muistellaan sitten nostalgisoiden keinutuolin kiikkuessa voi niitä aikoja ja mietteliäillä kasvoilla kevyt hymyn häiven.
 takanamme aina vuodet joista on jäänyt liuta isi-muotoa ja mitä jossia joka kyseenalaistaa, sellaista kaihon viidakkoa
toisinaan niihin palaan ja mietin niitä kaikkia tarinoita joissa jokin oli syntyvä ja kuoleva. Joista jokainen olisi voinut syntyä ja päättyä eri tavoin. Tietysti. On valinnat, joihin on sitouduttava muuten ei ole kunnolla kiinni siinä elämässä minkä on rakentanut. Vaan aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissaan.
Ja jokainen niistä valinnoista olet sinä tehnyt, muistutan itseäni usein. Jokainen valinta on syntynyt sen läsnäolevan ympäröivästä todellisuudesta ja totuudesta. Ei siis ole vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, valintoja joissa elää kaikissa omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.

Toisinaan tuntuu että elämäni on ollut vain loputonta ikävää johonkin. Kroonisen kaipauksen syndrooma, onko sellaista olemassa?

Pelkään lähdön hetkiä, että mitä herää oven sulkeuduttua takanani,
tunnen muutoksen
tunnen totuuden
vihdoin paljaana, jokin sisälläni syttyy ja sammuu samaan aikaan
ja tunnen
pudotuksen allani
tipahdan
hetkellinen sekasorto
ja yöllä istun sillan kaiteella jalat ristissä ja mietin kaikkea
ajatukset virtaavat ja lukot paukkuvat
katselen raiteita ja mietin miten yhden kanssa tässä istuttiin ja katseltiin maahisten vaellusta
se hupsu hetki saa hymyn huulilleni,
on niin paljon kaiken aikaa liikkeessä kohti muutosta
mutta sitten on ne joiden kanssa kaikki hetkeksi kuin pysähtyy. Ne harvat joiden kanssa hetket ovat unohdusta kaikesta muusta ja läsnäolon voimaa jossa jokaisella sanalla on painoa ja tilaa tulla kuulluksi.



Silloin tunnen miten muutos ja totuus sattuu
kuitenkin samalla juuri siinä on se voima, potku perseelle.
ja kuitenkin
mullistuksien keskellä olen kasa heijastuksia ja varjoja, joiden merkityksiä en osaa nähdä. vielä.

Ja lopulta on vain rauha. Katseissa jotka kohtaavat ja hiljaa hyväksyvät.
Irti päästäminen jossa kuitenkin myös syntyy. Uudeksi syntymisen hetki. Ei mitään hätää. Elämä olet hyvä.

Nyt katoan viikoksi metsään, ah je, palaillaan!


Ei kommentteja: