sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Rauha ja pauhu, käsi kädessä kuljemme



Niin paljon tunnetta tässä kaikessa että välillä sitä tuntee olevansa hulluuden rajoilla, siellä missä järjestä on vaikea saada kiinni kun sydämen lyönnit sekoittaa, ovat kaikki mitä kuulen.
Hetken on kytevä toivo ja hullu pelko joka ei uskalla nojata,
rikkinäinen tahto jolla ei koskaan ole tarpeeksi uskallusta mullistua.
On kysymyksiä jotka jätetään ilmaan leijumaan
sellaisia joihin ei kuulukkaan kysyä vastausta.

Ne kolme pistettä. ... Dramaattinen jälkikaiku. (So classy!) Elämässä aina läsnä, ne pisteet jotka jäävät sykkivinä kohtina iholleni, (toisinaan pistelevät kuin kylmä viima paljaalla iholla jäämerellä soutaessani)
kuitenkin ajassa kipeimmästäkin tulee vain kaihoisa tarina jota muistellaan sitten nostalgisoiden keinutuolin kiikkuessa voi niitä aikoja ja mietteliäillä kasvoilla kevyt hymyn häiven.
 takanamme aina vuodet joista on jäänyt liuta isi-muotoa ja mitä jossia joka kyseenalaistaa, sellaista kaihon viidakkoa
toisinaan niihin palaan ja mietin niitä kaikkia tarinoita joissa jokin oli syntyvä ja kuoleva. Joista jokainen olisi voinut syntyä ja päättyä eri tavoin. Tietysti. On valinnat, joihin on sitouduttava muuten ei ole kunnolla kiinni siinä elämässä minkä on rakentanut. Vaan aina puoliksi muualla, kaikissa nimettömissä ja nimetyissä kaipuissaan.
Ja jokainen niistä valinnoista olet sinä tehnyt, muistutan itseäni usein. Jokainen valinta on syntynyt sen läsnäolevan ympäröivästä todellisuudesta ja totuudesta. Ei siis ole vääriä ja oikeita valintoja, on vain häilyvää, valintoja joissa elää kaikissa omat mahdollisuutensa ja kompastuskivensä.

Toisinaan tuntuu että elämäni on ollut vain loputonta ikävää johonkin. Kroonisen kaipauksen syndrooma, onko sellaista olemassa?

Pelkään lähdön hetkiä, että mitä herää oven sulkeuduttua takanani,
tunnen muutoksen
tunnen totuuden
vihdoin paljaana, jokin sisälläni syttyy ja sammuu samaan aikaan
ja tunnen
pudotuksen allani
tipahdan
hetkellinen sekasorto
ja yöllä istun sillan kaiteella jalat ristissä ja mietin kaikkea
ajatukset virtaavat ja lukot paukkuvat
katselen raiteita ja mietin miten yhden kanssa tässä istuttiin ja katseltiin maahisten vaellusta
se hupsu hetki saa hymyn huulilleni,
on niin paljon kaiken aikaa liikkeessä kohti muutosta
mutta sitten on ne joiden kanssa kaikki hetkeksi kuin pysähtyy. Ne harvat joiden kanssa hetket ovat unohdusta kaikesta muusta ja läsnäolon voimaa jossa jokaisella sanalla on painoa ja tilaa tulla kuulluksi.



Silloin tunnen miten muutos ja totuus sattuu
kuitenkin samalla juuri siinä on se voima, potku perseelle.
ja kuitenkin
mullistuksien keskellä olen kasa heijastuksia ja varjoja, joiden merkityksiä en osaa nähdä. vielä.

Ja lopulta on vain rauha. Katseissa jotka kohtaavat ja hiljaa hyväksyvät.
Irti päästäminen jossa kuitenkin myös syntyy. Uudeksi syntymisen hetki. Ei mitään hätää. Elämä olet hyvä.

Nyt katoan viikoksi metsään, ah je, palaillaan!


lauantai 14. kesäkuuta 2014

Horjuvista askeleista uhoon







Miksi se onkaan aina niin että surusta on niin paljon helpompi kirjoittaa? Hyvä on tavallaan niin noh jos nyt voi sanoa yksinkertaista, sen tavoitettuaan. Hyvyyttä ajatellessani mietin usein hetkeä kun Minä&M kellutaan uimapatjalla Kroatian taivaan alla. Ja siinä se. Hyvyys on kellumista joka ei vaadi syväluontoista analyysia. Se on kepeä toteamus kaikki on kohdillaan tässä tai kevyt huokaus täynnä rauhaa, hetki jolloin uskaltaa päästää irti ja luottaa, sulkea silmänsä. Se on kuva isästä puoliunessa myhäilemässä käsi masulla. Paha (mieli) etsii aina selityksiä ja vaatii ratkaisuja, se etsii aina ja ikuisesti- niitä oikeita sanoja ja tekoja joiden kautta löytää järki ja balanssi. Suru vaatii uhmaten muutosta kun ilo helisee auringon hohteessa. Silti siitäkin tulisi kirjoittaa. Ja silti, not today.

Tänään se suru asui kaikkialla mussa kun taivaalta satoi harmaata mössöä ja minä saatoin hajota ihan rauhassa, huomaamatta kaiken sen yleisen melankolisuuden keskellä. Se sopi katukuvaan. Metron loistavassa oranssissa te näytätte kaikki harmailta ja tyhjät katseet vaeltavat toisensa systemaattisesti ohittaen. Kapuan harmaiden betonirakennusten sisällä tuntemattomia rappusia ja vuodan sydäntäni tuntemattomalle, puhun kun on puhuttava vaikka sillä hetkellä kaikki mussa takeltelee. Ostan mehujään (uusi buumini) jota lipitän kaatosateessa mustassa viitassani iäisyyden. Menen kirjastoon ja vihdoin maksan kahden vuoden takaiset jättisakot ja haalin kasan kirjallisuutta ja elokuvia joihin uppoutua. Päämääriä ja pakoreittejä. Sekä että. Ompas kunnianhimoinen varasuunitelma taasen.

 Yhtäkkiä on taas niin suunnatonta ja askel horjuu kun oma unelma on muuttunut naurettavaksi sellaiseksi jonka voisi heittää yhtä hyvin raiteille metron alle. Tähdet jäivät tavoittamatta. Siinä hetkessä mussa on hupaisaa uhoa, vailla järkeä, myöhemmin vain hiljaista pettymystä joka tirauttaa muutaman kyyneleen Töölön puistikossa kaatosaateessa kun on vain minä ja hiljaisuus. Annan tuntien kulua ja mietin mihin se ote taas katosi. Se katosi kun te ette taaskaan nähneet, jokin jäi puuttumaan. Ja jokin mussa lakkasi sillä hetkellä palamasta.



Näin se kulkee, elämä, eteenpäin on mentävä. Keksittävä jotakin, vaikka just nyt on olo aika rikki. Maailma kutsuu. Ja vielä joku päivä näytän, vannon.


torstai 5. kesäkuuta 2014

Yhdestä yöstä loppuelämään





 Muistathan miten yössä huudettiin nuoret hauraat sydämet palaen, oli kipeä ensi rakkauden kosketus joka meissä kummassakin silloin vihloi lujaa ja samaan aikaan autuas vapaus, kaikki oli siinä niin käsillämme. Pelto oli hiljainen kun meidän viiden askeleet laahasivat huurteisia heiniä hengitys höyryten. Meistä syntyi polku. Hiljaisuus nosti haurautemme pintaan, muistan kuinka katselin vaitonaisia kasvojanne joilla ajatukset ajelehtivat ja siinä hetkessä tavoitin teidät eritavalla kuin koskaan aikaisemmin. Hetkeen kukaan ei uskaltanut rikkoa sitä hiljaisuutta, oli vain seilaavat mielet jotka kulkivat askeltemme tahtiin äänettömyyden seassa.

Me kiivettiin sen pienen kylän koulun katolle, ja niinhän se on että aina on helpompi matkata ylöspäin kuin alaspäin jolloin näkee tiputuksen allaan. Jäätiin sinne toisen kanssa ja oltiin että ei hele, tässä vietetään sitten loppu elämä. Lopulta oli hypättävä, se puoli metriä tikapuille ja kipinkapin alas. Meistä syntyi nauravapesäke, voi kultainen nuoruus, lisäisin nyt.

Oli samettiset sohvat joihin upposimme, me viisi ladon nurkalla heinien seassa. Yhtäkkiä sä täytit hiljaisuuden laulullasi, vaikka aina sanoit ettet rupia mittään herkkiä ballaateja laulamaan kun muut innostuttiin takkatulen ääressä hoilaamaan. Mutta siinä sä lauloit, silmät kiinni karhea ääni lähti kuljettamaan jotakin rosoa menneisyydestäsi, niin mä sen näin. Se oli enemmän kuin yksi vaivainen laulu. Pojankloppi oli poissa ja tilalle oli tullut hauras pieni poika ja iso mies samassa paketissa.
Ladossa oli pimeää jo, lampaatkin uinuivat alla, mutta siinä hetkessä jokaisessa meissä heräsi jokin, sen vannon vaikkei siitä koskaan puhuttukaan. Se hetki meni ja jatkoi matkaansa niinkuin jokainen aikaisempi, mutta jotakin jäi, se mitä syntyi ja se mikä myöhemmin hälveni ja melkein unohtui aikaan erossa.




Ja yksi yö voi kiteyttää kaiken. Ja sanon teille ihmiset, tarttukaa rohkeasti luuriin ja yllättäkää joku kaipauksellanne. Se voi olla aika hurjaa mutta myös sairaan vaikuttavaa.