perjantai 2. toukokuuta 2014

Onnesta vähäsen

Glada vappen ja sitä rataa, toverit.

Olipa muuten helvetin hyvä vappu. Seuraava päivä laahaa kuin etanamaratooni ja kellon tiktak tipetitapin ympärille olemassaoloni muodostuu hupaisena vähäpätöisyytenä, harvinaisen tietoisena siitä että aika kulkee ja kuva: minä makaan tässä x-asennossa ajatuksieni pysähtyneisyydessä ja tunnit livahtavat lävitseni näin, mutta ehkä kun edellinen ilta on eletty niin täydesti niin seuraavan päivän voi viettää löysästi tuijotellen kattoon. Vähän kontrastia. Joo. Ja eilisen jäljiltä mieli on kevyttä sulaa. 





Eilen unohdin pitkästä rajani ja haavoittuvaisuuteni ja kasvoin taas enemmän siksi kuka haluan olla. Ja etäisyys ihanteen ja toden välillä muuttui inhimillisemmäksi, tavoitettavaksi melkein. Pitkästä aikaa olin siinä kokonaisena, yhtenä kappaleena ilman tuhatta heijastusta ja vain harva ymmärtää mitä tällä yksinkertaisella lausahduksella todella tarkoitan. Se on enemmän kuin yksi ajatus. Mutta onhan teitä, meillehän on nimikin. Sellaisia kasvunhetkiä hersyvän humalan sekaan mahtui. 

Oli ne Vallilan vapputanssit, oli se kiva tyttö joka pyys tanssii ja toinen kiva tyttö jonka kanssa vedeltiin zumbaa, pyörittiin käsikädessä niin että maailma meni ihan pyörryksiin ja silmät oli sumua. Euforista sumua ja lakkaamatonta naurua, humala ja elämän humala käsikädessä, sekaisin. Katsellessani teitä mussa herää valtavasti rakkautta, taputtelen toverillisesti katseiden kohdatessa kun tuli sellainen olo että lovelove. Aika imelää joo, mutta mitäs muutakaan kun rakkaudesta puhutaan. Miksi hillitä niin kaunista voimaa? Miksi hiljentyä kun voi sanoa olen onnellinen ihan vain koska olet siinä. Piste. Huikkaan ringin toiselle puolelle, hihkaisen nimesi, kertoakseni, minä näen sinut. Mutta sanat ovat vaikeita, niin se on. Osaisimpa sanoa enemmän.

Perhosia yössä kun Roskassa kohdataan, katseesi on vähän eksynyt. Otan kädestä kiinni, ei hätää. Sitten on se hupsu poika ja hupsu tyttö jonka kanssa nauretaan ihan samalla tavalla, ringissä höhötysmaratoni yön humussa. Ruttiksessa nostalgiaa, kaksi viatonta poikaa jotka liittyvät meihin ja tyttöjä jotka pussailevat toisiaan ihan vain kokeilun halusta ja hihittelevät että oumaigaad ja ei apua kikakika. 

Ja mua hymyilyttää se niiden leikki, koska tiedän että jonain päivänä se yksi niistä tajuaa ettei se mitään leikkiä ollutkaan. 



2 kommenttia:

vilivilma kirjoitti...

Samaistuminen jotain yhdeksänkymmentä prosenttia, kymmenen hukkui matkanvarrelle, koska vappua en juhlinut mutta ensi-iltaa seuraavana perjantaina sitäkin enemmän. voi että! rakkaus, aihe ikuinen.

Sofia Mänttäri kirjoitti...

Hihii oi että. Ihanaa että sielläkin euforian hetkiä. :) Ja woah ensi-ilta, coolio! Sitähän voisi vaikka tulla tsekkailemaan :--) (Kellariteatterillahan sä olit vai muistanko nyt aivan väärin?)