tiistai 13. toukokuuta 2014

Näkymättömyydestä






Katseeni eksyy harmaaseen horisonttiin. Mietin ohimennen muistolaatikkoa ja että pitkiin aikoihin en ole avannut sitä. Tekisi mieli puhua niistä muistoista ja toisaalta läsnäolevasta, matkasta joka ollaan kuljettu tähän pisteeseen jossa sanoista on yhtäkkiä tullut helvetin hankalia - jostakin mikä merkitsee ja lakata väistelemästä ja piiloutumasta. Olen sumussa, ihan solmussa oman sumuni keskiössä ja siinä kaiken keskellä putoan hiljaa aivan hiljaa. Ja kun kysytään miksi, puhutaan ympäripyöreitä. Ympäripyöreys on totuutta laveasti, tulkintakysymys rivien väleissä.

 Toisinaan on suljettava silmänsä,
se on se hetki kukkulalla, siinä annan itseni tuntea kaiken, hetken itken ja sitten totean hiljaa ääneen että vitut. Hetken ajattelin uhmakkaana että nyrkilläni mättäisin lyhtypylvästä tai jotain minkä voisin saada romahtamaan, kunnes lopulta päädyn hymähtämään omalle keskenkasvuisuudelleni. Ehkä vaikenen, ehkä avaan suuni, loppupeleissä yksi hailee. Kymmenen vuoden takaa unohdettu pikkuseikka elämän pyörteissä. Yksi pyörre satojen jälkeen, yksi pyörre jonka jälkeen sadoittain uusia, niin. Näin elämä nyt on ja muutoshan on ainoa mitä elämältä varmasti voi odottaa. Se on tässä ja se on tuolla, joka ikisessä askeleessa. Ja Kipu, sekin nyt vain on ja tulee aina olemaan, muuttaen vain muotoaan. So simple ja kuitenkin, niin noh.

Elämä on eksymistä, loputonta rämpimistä omien rajojen ja äärettömyyden kanssa väitellen. Metsässä tai ei, niin toisinaan polkua on mahdotonta hahmottaa, että mihin tästä lähteä, mitä tämän jälkeen. Tää on vähän tämmönen sysimustametsä tää kaikki välillä vaiko mielummin aava meren näkymä, riippuu muudista. Kun tunnustelen askeleitani tänä harmaansumuisena iltapäivänä, veltto on voima niin, painovoima syö multaan ja horjahdan, heitän heiveröistä kuperkeikkaa teidän edessänne ja vaikka kuperkeikka onkin vain henkinen, hiljainen kuohunta sisälläni kattiloiden kolinassa, tunnen itseni äkkiä naurettavaksi luuseriksi ja mieleni tekisi sanoa, hei please, en mä oo niin heikko kuin kuvittelette(Vaikka just nyt oonkin.) Ja pelkään vain mitä jää näkemättä että yltääkö silmä ylitse pintahötön. Se heikkous on se höttö, siinä päällä, mutta en minä.







Lopulta on kai pakko aina vähän ravistella itseään
että kukkuu
ja kasvettava
itkemättä jokaista ohitusta ja pikku-skraadua. (Pinta skraaduilla ehkä, mutta ei se ytimeen yllä).
Onko sitä kuitenkaan oltava aina niin koossa ja kannettava itsensä ison ihmisen tavoin ja hallittava tunteita tai siis mitä helvettiä kertoisiko joku miten ihmeessä?! Mä olen kuin pieni hupsu tuulen hiukkanen maailman riepoteltavissa. Veikkaan että hiukkasia me kaikki ollaan, mutta toiset vain osaa taistella ronskimmin. Mutta vaikka hajoilenkin yhtä soittoa ja kielet ovat epävireessä tuon tuosta, niin tässäpä tämä. Tässäpä yksi uniikki elämä muiden vaeltelijoiden joukossa.

On kuitenkin se rakkaus. On ystävä jonka kanssa kävellään Töölönlahtea ympäri käsikynkässä ja matkan aikana käydään lävitse jok ikinen tunne ja tarina viimeisiltä päiviltä. Eikä ole mitään mistä vaieta. Meidän maailmassa ei tabuja ole olemassakaan. Rakastan sinua niin. Teitä on muutama sellainen
joita koko sydämestäni.




















Ei kommentteja: