tiistai 27. toukokuuta 2014

Siltoja ja välitiloja

25.05.2014

On muistutettava itseään kaikesta kauneudesta, hyvyydestä joka ympäröi,
rakkaudesta joka ei ole itsestäänselvyys
sen sinnikkyydestä ja sen voimasta ja sen hauraudesta.
Ja hulluudesta, palosta jota ei kukaan osaa täysin hallita
ja että kaikessa järjettömyydessään se on kuitenkin pohjimmiltaan miltein yksinkertaista. Vaivatontakin hetkittäin.
Pitää opetella rohkeutta
ettei aina himmailis kaikessa niin. Että joskus vain antais tapahtua zadam.
On muistutettava itselleen
toisinaan sata kertaa päivässä
että kaikki on hyvin
aivan tarpeeksi hyvin
ollakseni onnellinen ja että aina ei tarvitse olla etsimässä.
Ei pidä hukkua harmauteen ja sekoittua sokkeloihin liikaa. Elämä on kuitenkin niin paljon muutakin kuin se tavoittamaton mieli ja sen asettamat kysymykset maailmankaikkeudesta.

Pitkästä aikaa on ollut taas tunne siitä että omat jalat kantavat enemmän ja askeleet epäilevät vähän vähemmän
vaikka välillä unohdunkin liikaa omaan maailmaani ja hauras on katse jonka kohtaan yön yksinäisinä tunteina silloin kun itse olen vain murto-osa, 
silloin kun turvalliset käsivarretkin ovat toisaalla.
Toisinaan tunnen sen näkymättömyyden niin sietämättömänä, niin kivuliaana
kun kävelee pitkin katuja sumuna
vaikeeta selittää kaikkia jälkijään, joskus on tunnetta niin että sanoille ei löydy vertaista painoa.
ja sitten, kuitenkin, hups tulee taas hetki joka on kuin muistutus päin pläsiä
että hei 
olemassa ollaan ja nou hätä
Silloin alan hersyä, se on se hetki mistä puhuttiin, kun tekee mieli maata meritähtiasennossa. 

On ollut yhtäkkistä kuuluvuuden tunnetta
ventovieraiden joukossa uskaltanut ottaa omani tilani 
kadottanut rikkinäisyyteni ja epävarmuuden painon
silloin ei ole haparoivia lauseita olemassa, on illuusio (taikka hetken tosi) kokonaisuudesta.
mökin tuoksu ja muutos jonka tunnen vaikken vielä osaakkaan selittää ääneen
kaipauksesta
keskustelu sateessa laiturin nokassa, hiljainen askel poispäin, aivan ohimennen. Hiljainen hyväksyntä  ja samalla tunne että aika meidät vielä tavoittaa. Se on hiljainen varmuus, pelon rinnalla ja monen vaijetun sanan mittainen kuilu ei enää tunnukkaan niin merkittävältä. Jonain päivänä rakennetaan taas uusi silta. 



On ollut hilpeitä humalia vehreällä nurmella ja yllärisynttärikekkeripiknikki (meikäläiselle!) Tokoi-rannassa
tajuta rakastavansa ihan helvetisti, katsoa teitä siinä keltaisen ilta-auringon hohteessa ja yhtäkkiä tekis mieli ottaa syleilyyn, kuiskata jokaisen korvaan jotakin siitä erityislaatuisuudestanne. Kun luen sanojanne jälkeenpäin pienestä kirjasestani, itken pitkään. Koska te kosketatte jostakin niin syvältä. Teidän jokaisen matka ja ne pienet mietteet elämästä jonka heitätte ilmaan ohimennen. Pistän ja talletan mieleeni enempi kuin arvaattekaan. 

On keskustelunpätkiä menneisyyden kanssa, on Limingantie täynnä muistoja
(Kumpulan kyläjuhlat ovat yhtä euforiaa)
ja toisaalta myös kasvoja joita pelkää kohtaavansa
(etäisyyttä ja kadotettua yhteyttä - sitä hetkeä kun havahtuu ettei meitä enää ole)

On se vähän käheä ääni ja vapaa niin vapaa nauru
on sinun hersyvä onni ja turvallinen kylki jota vasten nojata hiljaa, pitkästä aikaa
(olen kaivannut luoksesi niin)
muistatko vielä sen sohvan nurkan, syleily jossa itkettiin ja murennettiin muurimme rippeet. 
Nyt siitä on jo kauan
sen jälkeen on tullut monta uutta tarinaa lempeestä huumasta ja kylmästä viimasta
ja kaikesta selvitty
ollaan kuljettu ja kasvettu aika sikana. 





On ollut viipyviä hauraita hetkiä yössä
kun yksi astuu ulos kuorestaan 
ja niin sinä&viulu alatte luoda kauneutta
 ja me hiljennymme, sillä sekunilla
tohina lakkaa kun lumous valtaa
se on sykähdyttävintä pitkään aikaan. (Jos luet tätä niin älähän kuule yhtään tuhahtele siinä.)
Niinä yön tunteina laulamme suvivirttä kuin kuiskaten ja sydäntä hivelee
siinä on sitä jotakin
se hetki on aivan helvetin elossa, piru vie miten kovaa elämän settiä.

Onnellinen ollakseni

olkoon juuri näin.



tiistai 13. toukokuuta 2014

Näkymättömyydestä






Katseeni eksyy harmaaseen horisonttiin. Mietin ohimennen muistolaatikkoa ja että pitkiin aikoihin en ole avannut sitä. Tekisi mieli puhua niistä muistoista ja toisaalta läsnäolevasta, matkasta joka ollaan kuljettu tähän pisteeseen jossa sanoista on yhtäkkiä tullut helvetin hankalia - jostakin mikä merkitsee ja lakata väistelemästä ja piiloutumasta. Olen sumussa, ihan solmussa oman sumuni keskiössä ja siinä kaiken keskellä putoan hiljaa aivan hiljaa. Ja kun kysytään miksi, puhutaan ympäripyöreitä. Ympäripyöreys on totuutta laveasti, tulkintakysymys rivien väleissä.

 Toisinaan on suljettava silmänsä,
se on se hetki kukkulalla, siinä annan itseni tuntea kaiken, hetken itken ja sitten totean hiljaa ääneen että vitut. Hetken ajattelin uhmakkaana että nyrkilläni mättäisin lyhtypylvästä tai jotain minkä voisin saada romahtamaan, kunnes lopulta päädyn hymähtämään omalle keskenkasvuisuudelleni. Ehkä vaikenen, ehkä avaan suuni, loppupeleissä yksi hailee. Kymmenen vuoden takaa unohdettu pikkuseikka elämän pyörteissä. Yksi pyörre satojen jälkeen, yksi pyörre jonka jälkeen sadoittain uusia, niin. Näin elämä nyt on ja muutoshan on ainoa mitä elämältä varmasti voi odottaa. Se on tässä ja se on tuolla, joka ikisessä askeleessa. Ja Kipu, sekin nyt vain on ja tulee aina olemaan, muuttaen vain muotoaan. So simple ja kuitenkin, niin noh.

Elämä on eksymistä, loputonta rämpimistä omien rajojen ja äärettömyyden kanssa väitellen. Metsässä tai ei, niin toisinaan polkua on mahdotonta hahmottaa, että mihin tästä lähteä, mitä tämän jälkeen. Tää on vähän tämmönen sysimustametsä tää kaikki välillä vaiko mielummin aava meren näkymä, riippuu muudista. Kun tunnustelen askeleitani tänä harmaansumuisena iltapäivänä, veltto on voima niin, painovoima syö multaan ja horjahdan, heitän heiveröistä kuperkeikkaa teidän edessänne ja vaikka kuperkeikka onkin vain henkinen, hiljainen kuohunta sisälläni kattiloiden kolinassa, tunnen itseni äkkiä naurettavaksi luuseriksi ja mieleni tekisi sanoa, hei please, en mä oo niin heikko kuin kuvittelette(Vaikka just nyt oonkin.) Ja pelkään vain mitä jää näkemättä että yltääkö silmä ylitse pintahötön. Se heikkous on se höttö, siinä päällä, mutta en minä.







Lopulta on kai pakko aina vähän ravistella itseään
että kukkuu
ja kasvettava
itkemättä jokaista ohitusta ja pikku-skraadua. (Pinta skraaduilla ehkä, mutta ei se ytimeen yllä).
Onko sitä kuitenkaan oltava aina niin koossa ja kannettava itsensä ison ihmisen tavoin ja hallittava tunteita tai siis mitä helvettiä kertoisiko joku miten ihmeessä?! Mä olen kuin pieni hupsu tuulen hiukkanen maailman riepoteltavissa. Veikkaan että hiukkasia me kaikki ollaan, mutta toiset vain osaa taistella ronskimmin. Mutta vaikka hajoilenkin yhtä soittoa ja kielet ovat epävireessä tuon tuosta, niin tässäpä tämä. Tässäpä yksi uniikki elämä muiden vaeltelijoiden joukossa.

On kuitenkin se rakkaus. On ystävä jonka kanssa kävellään Töölönlahtea ympäri käsikynkässä ja matkan aikana käydään lävitse jok ikinen tunne ja tarina viimeisiltä päiviltä. Eikä ole mitään mistä vaieta. Meidän maailmassa ei tabuja ole olemassakaan. Rakastan sinua niin. Teitä on muutama sellainen
joita koko sydämestäni.




















perjantai 2. toukokuuta 2014

Onnesta vähäsen

Glada vappen ja sitä rataa, toverit.

Olipa muuten helvetin hyvä vappu. Seuraava päivä laahaa kuin etanamaratooni ja kellon tiktak tipetitapin ympärille olemassaoloni muodostuu hupaisena vähäpätöisyytenä, harvinaisen tietoisena siitä että aika kulkee ja kuva: minä makaan tässä x-asennossa ajatuksieni pysähtyneisyydessä ja tunnit livahtavat lävitseni näin, mutta ehkä kun edellinen ilta on eletty niin täydesti niin seuraavan päivän voi viettää löysästi tuijotellen kattoon. Vähän kontrastia. Joo. Ja eilisen jäljiltä mieli on kevyttä sulaa. 





Eilen unohdin pitkästä rajani ja haavoittuvaisuuteni ja kasvoin taas enemmän siksi kuka haluan olla. Ja etäisyys ihanteen ja toden välillä muuttui inhimillisemmäksi, tavoitettavaksi melkein. Pitkästä aikaa olin siinä kokonaisena, yhtenä kappaleena ilman tuhatta heijastusta ja vain harva ymmärtää mitä tällä yksinkertaisella lausahduksella todella tarkoitan. Se on enemmän kuin yksi ajatus. Mutta onhan teitä, meillehän on nimikin. Sellaisia kasvunhetkiä hersyvän humalan sekaan mahtui. 

Oli ne Vallilan vapputanssit, oli se kiva tyttö joka pyys tanssii ja toinen kiva tyttö jonka kanssa vedeltiin zumbaa, pyörittiin käsikädessä niin että maailma meni ihan pyörryksiin ja silmät oli sumua. Euforista sumua ja lakkaamatonta naurua, humala ja elämän humala käsikädessä, sekaisin. Katsellessani teitä mussa herää valtavasti rakkautta, taputtelen toverillisesti katseiden kohdatessa kun tuli sellainen olo että lovelove. Aika imelää joo, mutta mitäs muutakaan kun rakkaudesta puhutaan. Miksi hillitä niin kaunista voimaa? Miksi hiljentyä kun voi sanoa olen onnellinen ihan vain koska olet siinä. Piste. Huikkaan ringin toiselle puolelle, hihkaisen nimesi, kertoakseni, minä näen sinut. Mutta sanat ovat vaikeita, niin se on. Osaisimpa sanoa enemmän.

Perhosia yössä kun Roskassa kohdataan, katseesi on vähän eksynyt. Otan kädestä kiinni, ei hätää. Sitten on se hupsu poika ja hupsu tyttö jonka kanssa nauretaan ihan samalla tavalla, ringissä höhötysmaratoni yön humussa. Ruttiksessa nostalgiaa, kaksi viatonta poikaa jotka liittyvät meihin ja tyttöjä jotka pussailevat toisiaan ihan vain kokeilun halusta ja hihittelevät että oumaigaad ja ei apua kikakika. 

Ja mua hymyilyttää se niiden leikki, koska tiedän että jonain päivänä se yksi niistä tajuaa ettei se mitään leikkiä ollutkaan.