Pyörre

Ja yhtäkkiä murenee, juuri kun hölmönä kuvittelin kaiken olevan vihdoin selvempää. Että oltais nyt tässä vain, hetkestä hetkeen käsikkäin Helsingin öisillä kaduilla, R-kioskin portailla piirrellen kasvojasi pieneen lehtiööni, kaatosateessa suukottaen nenääsi ja oivoi tuota nuorta rakkautta ja paloa ne ajattelevat täynnä nostalgiaa. Mutta tosiaan, niinhän se on että kevytkenkäinen carpe diem ei yksinään riitä kantamaan kaikkea. Mutta mikä riittää? Minkä varaan tässä elämässä kannattaa oikein rakentaa? Liian monta tasoa joiden välillä pitäisi koittaa trapetsia heittää.

Istun parvekkeella ja katselen elämääni kuin ennen tätä kaikkea ja äkkiä olen vain irrallinen, palanen joka ei löydä enää paikkaa tämän kaaoksen keskeltä. Vierauden tunne omassa elämässä, heikoilla jäillä lahoavat askeleet ja särisevät sanat. Kevään valoa vasten kepeät askeleet muuttuvat muutaman sanan myötä painavemmiksi kuin pitkään aikaan, onnellisesta päivästä on hetkessä tullut iso käännekohta. Jotakin minkä edessä Se Suurin joutuu vaakalaudalle. Satamassa katselen venettä joka lipuu kauemmas ja hetken musta tuntuu kuin kaikki mitä on saavutettu, lipuisi sen veneen mukana näkymättömiin. Että kohta kaikki on toisin vaikken vielä tiedäkkään miten. Käsillä on tarinan kliimaksi, aika vitunmoinen kliimaksi, mutta kukaan ei vielä tiedä mitä sen jälkeen. Kirjoittajaääni on eksykissä. Horisontti sumenee. Ja siinä vaiheessa hajoan, ryminällä säpäleiksi.

Lopuksi jäljelle jää kai vain pelottava tietoisuus joka lupaa myrskyä, radikaaleja askeleita ja mikä askel sitten onkin, se tuhoaa jotakin, jotakin mihin olen kantanut ison osan itseänikin ja uskoani tähän elämään. Umpikuja. Nyt tanssisin mielummin vaikka sitä salsaa Kampin torilla ilkosillani. Niin monta rakasta sydäntä joista haluaisin vain pitää huolta.

Parvekkeella mietin että näin suurten päätösten äärellä melkein helpompaa olisi hypätä unohduksiin. Mutta sehän on vain ajatus, ei musta olisi siihenkään. Eikä niin että tosissani tahtoisinkaan. Lopullisuutta pelkään kuitenkin kaikista eniten. Ja nimenomaan jonkin sellaisen äärellä ollaan. Lupaukset ikusuudesta ovat yksinkertaisesti liikaa alati muuttuvalle elämälle ja ihmiselle. Vittu mun tekisi mieli huutaa ja ottaa äkkilähtö kauas pois. Pakomatka.

Miten paljon rakkaus voi pyytää? Miten paljoon olen valmis sen tähden? Missä menee raja kohtuudelle? Olisipa yleiset standardit näistä rakkauden säännöistäkin. Kultainen keskitie ei nyt ihan hahmotu tässä. En tiedä miksi jaan tätä teille anonyymit lukijani, ylipäätänsä miksi jakaa täällä koko maailman ulottuvilla itsestään yhtään mitään, jaa a

 mutta just nyt sattuu ja pelottaa niin että huimaa. wiuwiu vaan. PEACE