sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Pyörre

Ja yhtäkkiä murenee, juuri kun hölmönä kuvittelin kaiken olevan vihdoin selvempää. Että oltais nyt tässä vain, hetkestä hetkeen käsikkäin Helsingin öisillä kaduilla, R-kioskin portailla piirrellen kasvojasi pieneen lehtiööni, kaatosateessa suukottaen nenääsi ja oivoi tuota nuorta rakkautta ja paloa ne ajattelevat täynnä nostalgiaa. Mutta tosiaan, niinhän se on että kevytkenkäinen carpe diem ei yksinään riitä kantamaan kaikkea. Mutta mikä riittää? Minkä varaan tässä elämässä kannattaa oikein rakentaa? Liian monta tasoa joiden välillä pitäisi koittaa trapetsia heittää.

Istun parvekkeella ja katselen elämääni kuin ennen tätä kaikkea ja äkkiä olen vain irrallinen, palanen joka ei löydä enää paikkaa tämän kaaoksen keskeltä. Vierauden tunne omassa elämässä, heikoilla jäillä lahoavat askeleet ja särisevät sanat. Kevään valoa vasten kepeät askeleet muuttuvat muutaman sanan myötä painavemmiksi kuin pitkään aikaan, onnellisesta päivästä on hetkessä tullut iso käännekohta. Jotakin minkä edessä Se Suurin joutuu vaakalaudalle. Satamassa katselen venettä joka lipuu kauemmas ja hetken musta tuntuu kuin kaikki mitä on saavutettu, lipuisi sen veneen mukana näkymättömiin. Että kohta kaikki on toisin vaikken vielä tiedäkkään miten. Käsillä on tarinan kliimaksi, aika vitunmoinen kliimaksi, mutta kukaan ei vielä tiedä mitä sen jälkeen. Kirjoittajaääni on eksykissä. Horisontti sumenee. Ja siinä vaiheessa hajoan, ryminällä säpäleiksi.

Lopuksi jäljelle jää kai vain pelottava tietoisuus joka lupaa myrskyä, radikaaleja askeleita ja mikä askel sitten onkin, se tuhoaa jotakin, jotakin mihin olen kantanut ison osan itseänikin ja uskoani tähän elämään. Umpikuja. Nyt tanssisin mielummin vaikka sitä salsaa Kampin torilla ilkosillani. Niin monta rakasta sydäntä joista haluaisin vain pitää huolta.

Parvekkeella mietin että näin suurten päätösten äärellä melkein helpompaa olisi hypätä unohduksiin. Mutta sehän on vain ajatus, ei musta olisi siihenkään. Eikä niin että tosissani tahtoisinkaan. Lopullisuutta pelkään kuitenkin kaikista eniten. Ja nimenomaan jonkin sellaisen äärellä ollaan. Lupaukset ikusuudesta ovat yksinkertaisesti liikaa alati muuttuvalle elämälle ja ihmiselle. Vittu mun tekisi mieli huutaa ja ottaa äkkilähtö kauas pois. Pakomatka.

Miten paljon rakkaus voi pyytää? Miten paljoon olen valmis sen tähden? Missä menee raja kohtuudelle? Olisipa yleiset standardit näistä rakkauden säännöistäkin. Kultainen keskitie ei nyt ihan hahmotu tässä. En tiedä miksi jaan tätä teille anonyymit lukijani, ylipäätänsä miksi jakaa täällä koko maailman ulottuvilla itsestään yhtään mitään, jaa a

 mutta just nyt sattuu ja pelottaa niin että huimaa. wiuwiu vaan. PEACE










sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Hetkistä jotka löytävät totuutta ja lakkaan pakenemasta





Kuin lapsen askelin se astelee hypähdellen neljän aikoihin yöstä kohti kotia, tuntee itsensä yhtäkkiä kahtena, on pieni ja se toinen joka on jo vähän isompi, seisoo aikuisuuden kynnyksellä ja näkymä on kuin vuoren jyrkänne joka on liian korkealla erottaakseen mitä alhaalla häämöttää. Horisontti on sumea kun kanootti seilaa pitkin merta miettien mistä löytäisi sellaisen maajärkäleen johon olisi hyvä ryhtyä rakentamaan. Unelmat ovat vasta siemeniä maan pinnalla, joita tutkailen hiljakseen ja mietin että milloinkohan on kasvun aika. Pitäisi ehkä satsata lannoitteisiin ja muitaa kastella vähän useammin.

Siinä hetkessä se on kuitenkin unohtanut mission nimeltä kohti aikuisuutta. Siinä hetkessä tää on vain pieni, sulautuen maailmankaikkeuden virtaan. Pimeydessä laahustava joukko humalaista kansaa vaeltaa ryppäänä vastaan hölömölönä ja tämä nauraa höhöttää, se on hupsu kuva, kuinka katukuva joka päivästä on hillittyä kansaa jotka ylväinä astelevat kohti velvollisuuksiaan, kaikki se on poissa. Yöllä kaupunki herää henkiin ihan uudella tavalla, on elämän syke joka kulkee arvaamattomasta impulssista toiseen. On enemmän sydäntä kuin järkeä. Yö on sitä unohduksen aikaa, jolloin ihminen kadottaa helpommin rajansa. Ohimennen ajattelen kauneinta unohdusta. Sanat tulvivat ja muotoutuvat tarinaksi päässäni, pelkään kadottavani tarinan ennen kuin olen löytänyt tieni kotiin. On taas hillitön tarve kerätä talteen ajatuksenvirtaa, tätä sekavaa sillisoppaa, vaikka yhdentekevänä se ehkä näyttäytyykin vuosien päästä, kepeänhiprakkaiset ajatukseni jotka hetkessä tuntuvat mullistavilta ahaa-elämyksiltä. Korulauseilta suurinosa oivalluksistani näyttää useimmiten jo seuraavana aamuna kun valo on liian kirkas ja rehellinen. Ehkäpä valo ei vain kestä totuutta. Vaiko toisinpäin.

Päivänvalossa hauraus tuntuu samalta kuin tanssisi salsaa yksinään keskellä Kampin toria ilkosillaan. Päivänvalossa maailman kohtaaminen on pelottavampaa enkä enää uskallakkaan olla yhtään niin vilpitön kuin yön selässä, hämärässä jokainen sanakin kulkee helpommin suusta ja kynän kärjestä. Toisinaan onkin just se fiilis siitä salsasta ja Kampin torista. Olen aina ollut huono kätkeytymään. Haarniskat joita olen joskus yrittänyt kyhätä, ovat yleensä murentuneet silmänräpäyksessä. Sitten päätin lakata rakentamasta. Mielummin rakennan jotakin mikä ei luo illuusiota, jotakin mikä ei ole vain näennäistä totta.







Mielummin olen totta sellaisena kuin olen. Ihan vain sellaisenaan ja just niinku tuntuu. Toisinaan kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, näyttävät ja muistuttavast itseäni siitä kuka olen ja missä on voimani. Teidän lävitse, aina vähän enemmän, rakkahaimpani.