Tähtisadetta, sulan tähän

Tähtisadetta
se on niinku se sekunninmurto-osa, jossa kaikki tuntuu pysähtyvän, peloton muutoksen tila jossa kaikki näyttäytyy äkkiä uudesta kulmasta, ovet rämähtää auki yhtaikaa ja yhtäkkiä se palo on hallitsematon, enkä enää tiedä kuka kertoo tarinaa huojuvien askelien takana.
humalainen ääneni on usein vieras kun sanat tulvivat ulos
jotain puolirandom-naamoja ympärilläni. Säpsähdän paljaita sanojani, katseeni pakenee luotanne
ja nousen
varpailleni ja pyörähdän vaivihkaa pois,
suljen silmäni ja hetken olen piilossa teiltä tutkivilta katseilta, nyrpisteleviltä kulmilta jotka ette ihan ehkä hiffaa
inhoan sitä wtf-katsetta joka mitätöi minut, se on kuin lannoitetta heikkoudelleni. Hyi, pois se minusta.

Jokin on syntymässä juuri nyt. Jokin minussa syttyy vaivihkaa.

Vihreät punaiset keltaiset kipinät hohkaavat pimeästä ikkunasta loistaen
autioutunut kuja saa hetkeksi valomme ja varjomme.
Tanssimme rytmin ja askeleet ohitse jotka ovat kuin itse elämä.
Avaan silmäni ja hymyilen kasvoille edessäni,
niille kasvoille jotka näkevät sielun silmin.
Mistä ne niin tupsahtivat siihen, huomaan ihmettelväni.
Strobovalo jonka mukana maailma sulkeutuu ja valaistuu
uppoudun
eksyn huomaamattani sinuun
niin äkkiä kaikki kävi,
lentävä aika.
Lävitseni lailla vyöryn kävi kaikki strobovaloissa
Räps kuin valokuva mielessäni. Välähdys joka kysyy mitäpä jos. Ja räps kadonnut kuin salama yöhön hukkuen.

Discopallo
timanttinen muisto
jonka alla joskus tanssittiin viattomasti ensimmäisiä hitaita
se oli se blondi heviletti joka tuli ujosti pyytämään mua
ja niin varovasti kohdaten, tärisevät kädet ja väistelevät katseet
askeleet jotka menivät ristiin ja astuivat toisen varpaille hups auts ou hih
 ja kuitenkin niin huimapäistä meininkiä pään sisällä.

(Kaikkihan on pään sisällä ja odotuksissa aina paljon kokonaisempaa ja uhmakkaampaa.)

Oli ensihumala jonka palavasta voimasta ja kummallisuudesta leikimme lentokoneita, teimme kuperkeikkoja huoneesi matolla ja kietouduttiin maton sisään makkaroiksi
loputon kikatuskohtaus joka kaikui rappukäytäville, naapurin mummon herkille korville.
Yhden kanssa puhuttiin aina mummovuosista, siitä miten istutaan vierekkäisissä keinutuoleissa ja muistellaan elettyä,
hassua miten sekin toveruus jäi. Ei kestänyt muutosta, side hankautui rikki kun näimme ensimmäistä kertaa toisemme todella, liian erilaiset arvomme jotka törmäsivät ryminällä ja rikkoivat käsitteen me.

Se oli se kasvun aika jolloin alkoi vasta hiffata sitä mihin ja miksi on kasvamassa. Silloin moni itsestäänselvyys lähti hajoamaan. Se oli ryminä-aika.

Juoksemme aamun usvaan, pelkäämme kadottavamme hetken uneen. Ei saa nukahtaa, ei saa. Sitten kuva laiturista hämärässä missä istumme risti-istunnassa ja katselemme pysähtynyttä marraskuun maailmaa. Niin pyörryksissä kauneudesta etten edes tajua kuinka hytisee luut hyrrr.

Discopallon pyörre siinä hämärässä pysähtyneessä tilassaan,
kun unohdumme ajankululta, sekunnit ovat painavia, askeleet tuntuvat muuttavan maailman kulkua ja
tästä hetkestä eteenpäin kaikki on kai toisin, ajattelin silloin, holtiton sydän. Että elämä räjähtää ja valaistuu uuteen kuin padam. Mutta ei se räjähtänyt, vain realiteettini elämästä laajenivat. Tai jotakin. Räjähtäminen vaatii enemmän uskallusta kuin mitä käsissäni on. Mutta minä avarruin, ensi vain täytyi vähän särkyä. Mutta sehän onkin jo toista tarinaa.

 Mitä tämä teksti on, se on puoliksi totta ja puoliksi unta, sekoittuneita muistoja, vähän nostalgiaa ja kaipausta, vähän kaikesta, muistoja jonka alkuperästä ei voi enää olla niinkään varma. Mutta sellaista mikä kuitenkin joskus oli. Vyöryä vuosien varrelta. Tajunnanvirtapläjäys harmaassa päivässä joka antaa tilaa ajatuksille pysähtyneisyydessään.

Niin paljon kaikenlaista kummaa. Havahduttavia juttuja. Sellaista elämän pyörrettä. Tämmöstä vain.