Kadotetuista löydettyyn nykyhetkeen

Jokin käy aamussa lävitseni, siinä maatessani silmät sirillään katkonaisine ajatuksine rajatilassa, kevyt vihellys, hento sävelmä jostakin soljuu minuun, osaksi minua. Ikkunasta huokaa lempeä valo, päivä on juuri herännyt, kauniimpana kuin eilinen, kauniimpana kuin pitkään aikaan. Toinen on vielä unessa, kädet hapuilevat kainaloon. Otan kädestä kiinni ja mietin miten paljon yhteen kädenpuristukseen voi mahtua sellaista mihin eivät sanatkaan yllä. Hymyilen itsekseni ajatukselle miten toissa päivänä tanssahtelin keittiössä yhden rakkaan V:n kanssa ja sanoin vähän ohimennen että tuntuu kuin elämässäni olisi aukeamassa taas uusi sivu, helpommat askeleet, huomisesta lähtien. On sellainen vahva viba. Niin mä sanoin, vähän uhoten ja nauraen päälle. Ehkä vain päätin että niin sen on oltava.

En tiedä oliko se enemmän tahdonvoima kuin etiäinen, mutta niin se tapahtui. Eilen nukahdin kevyemmin kuin pitkään aikaan ja heräsin autuaassa tilassa. Aamu oli puhdas ja kaikelle avoin, katselin maailman liikettä ikkunan ulkopuolella ja mietin että olen taas enemmän tässä. Vähemmän riekaleisena.

Humahdus kevät tuulessa on aina vuosien täyttämä, jokainen kevät kantaa mukanaan aina hajanaisia heijastuksia vuosien takaa sekoittuneena toisiinsa. Tänä keväänä mikään muisto ei kuitenkaan tee kipeää, on vain kevyt virtaus joka käy mieleni lävitse yössä kun bussi kaartaa tuttujen kulmien ohitse, niin paljon tärkeetä elettyä, koettua ja tunnettua. Hymyilen menneisyydelle kuin toveri toverille.

Mietin sattumien ketjua, miten kohtalo on muodostunut. Sattumasta kohtaloon. Aina sitä ei ymmärrä syitä kaiken takana, että miksi näin
ja miksi noin
mutta niin, juuri siksi.
Eikä aina ole uskallusta kysyä. Ehkä aina ei ole tarvettakaan.
Railot kuluvat ajassakin hiljakseen veks ja jossain vaiheessa sanomattomien sanojenkin paino unohtuu. Niin yksinkertaista se on.

Elämä vain tapahtuu, ja huolimatta sadoista sanomattomista sanoista ja keskeneräisistä tarinoista kaikki jatkuu. tulee uusia alkuja loppujen jälkeen. Sitten mietin tärkeää hetkeä hämyisessä kellarin tuntuisessa mestassa että kuinka vaivatonta, olla vain ja juuri näin, kaikki on kohdillaan just nyt, niin mä ajattelen. Ja olen vain onnellinen, huojentunutkin, että kaiken jälkeen ollaan siinä ja kaikki virtaa soljuvana eteenpäin uudessa tilassa, on helppo kertoa pienistä hetkistä, kaikesta siitä mikä heijastelee niitä sisäisiä maailmojamme. Tahdonvoimasta ja kasvusta, muutoksesta, havahduksesta, kaikesta tästä ja paljon muusta. Oikeastaan, ihan kuin vasta nyt todella kävisimme niitä oikeasti merkittäviä keskusteluja mitkä muodostaa sidettä ihmisten välille. Vaikkakin tietysti aivan jotain muuta kuin aikasemmassa tarinassa.

Vola, elämä oletpas hyvä.

ps. Ikävä teitä monia, ystäväiset armaani. Yksi Afrikassa pelastamassa maailmaa hyvyydellään ja muut ties missä hiihteleekään elämän peruspyörteissä. Halauksen teille lähetän ilmojen halki.