perjantai 7. helmikuuta 2014

Naiiviuteni tähden






.





















Surullisista mielenmaisemista, harmaista hukkuvista päivistä joihin katoan harmaan laahustavan joukon mukana. Bussin nurkassa kuuntelen taas 70-80-luvun hittilistoja, Self control ja Voyage voyage, magee swengi elämänpaloa. Niihin unohdan haurauteni ja katseessani syttyy uhoa, puoliksi velmua hymyä. Hupaisaa pikkulapsen uhoa pienet nyrkit takoen maailman nurkkia, ei please rajoja tai liikaa odotuksia, antakaa mun leikkiä vähän, pomppia paskaisia lumikasoja vitivalkoisissa kengissäni ja huutaa. Päässäni liuta kirosanoja laulavat heviä. Huutaisinko sittenkin täältä tullaan maailma, katkera sielu ei päädy kuin omaan itsesääliinsä rypemään ja unelmansa silppomaan. Pitää taistella sitä vastaan.

Saisipa vielä luvan olla vähän känkkäränkkä, itkeä ostoskärryissä ja karata ikkunasta takapihalle mököttämään odottaen että turvalliset käsivarret ottaisivat syliinsä ja pyyhkisvät murheen rakkaudellaan. Saisipa välillä olla maan pikku matonen, ilman tarvetta luoda järkeä ja päämääriä, voisi vain möyriä, talven ylitse möyriä syvemmälle uinumaan ja unohtumaan.

Keinuvista lapsista kahisevissa ulkoilupuvuissa maalailen filmirullalle, sen iloitsemisen taidon kun vielä tavottaisi niinkuin ne, katsokaa ja inspiroitukaa. Siinä meillä on elämäntaitureita, ei tarvitse lukea life coacheja ymmärtääkseen vaan istua siinä mättäällä ja katsoa niiden riemua. Eivät ne mössötä huonosta säästä tai siitä mitä eivät vielä ymmärrä, tunteet vievät mutta niihin ei kompastuta muuten kuin ohimennen. Se kaikki tapahtuu siinä silmieni edessä, näen ja tunnen sen hetken niiden lävitse, mutta en tiedä kuinka löytäisin sen itsestäni.

Tunnustelen askeleita, ne kulkevat niinkuin aina, jalat kantavat, ei hätää. Mieleni vain tuntuu lahoavalta kasalta yön pimeydessä, soitan yhdelle rakkaalle, itken kaiken pois ja hetkeksi jään siihen istumaan katselemaan kaupungin liikettä. Odotan liikahdusta sisälläni, naksahdusta, kaiken hiffaamista. Miten helppo onkaan kadota itseltään ja miten monta kertaa ehtii löytää itsensä uudelleen. Mietin hulluutta, siinä kun tanssin silmät kiinni keittiössä samalla kun tiskaan, mitä on hulluus, pelkään usein sitä apua kohta on taas mentävä hetken vielä tähän sulkeudun vain itselleni, katoavaksi sekunniksi unohdan ja olen kuin kahisevat. Lopetan kuopan kaivamisen.