Tähän lasken käteni hiljaa, painan pääni ja suljen silmäni, siristän ja näen kasvosi. Hymyilevät. Niin minäkin. Ajattelen elämän olevan pehmeä ja yksinkertainen, niin kuin se hetkittäin avautuu. Välähdys jossa (kaiken) suuruus ei sekoita. Kuin hetkessä nenä vasten nenää miljoonan asteen pakkasessa kun kaksi hassua yrittää koittaa löytää lämpöä toisistaan, kasvot jotka painautuvat olkapäätä vasten Marsin ihmeiden äärellä. Säpsähdys, mitäpä jos tässä onkin ikuisuus. Mietin sitä utuistä yötä kun tunsin yhtäkkiä yhteyden siihen vielä hetki sitten ventovieraaseen. Tärkeä hetki, jokin loksahdus sisälläni siinä tapahtui. Mietin upputumisia, niitä kaikkia heleitä öitä joissa toisen kasvot valaisevat enkä enää tunne olevani yhtään niin sirpaleinen.

Yössä on utu joka ei vaadi näkemään niinkuin aamun paljas valo joka hohkaa lävitseni kuin röntken. Välillä se kaikki on liikaa, mitä kasvoni kertovat, mitä voi lukea aamun ensimmäisestä katseestaan, rikkinäisestä heijastuksesta minkä vahingossa spottaan bussin ikkunasta. Mikä saa pelkäämään itseään? Vierauden tunne ehkä, ristiriidat joita on valtoimenaan, kaikki se mitä en osaa selittää. Välillä pelkään näkymistä niin paljon ja kuitenkin juuri se on se mihin itseäni miltein jokaisessa päivässä haastan. Etten antaisi itseni haalistua ja tottua näkymättömyyden tunteeseen joka joskus oli kuin olemassaoloni ydin. Se tuntuu kuitenkin olevan nyt kuin toinen elämä. Ja silti, en mä ole näiden juttujen kanssa vieläkään täysin kuivilla vesillä vaikka holtitonta pärskimistä ei enää olekkaan. Sen myöntäminen on vain vaikeaa, näen aina samat kasvot, sanovat sä et tule koskaan pääsemään eteenpäin. Ja samalla muistan niiden äärimmäisen lempeydenkin, että joskus ne kasvot näkivät enempi kuin kukaan ympärilläni. Kaikki se oli olemassa joskus, hyvässä ja pahassa.

Ajattelen hetkeä kun hiljaa huikkaan, hei täällä, nousen paikaltani piirtoheittimen varjosta ja asetun eteenne, se hieman flegmaattinen joukko ventovieraita ja näytän jotain maailmastani. Lähinnä vain todistaakseni itselleni että pystyn. Hapuilevin sanoin ja hiljaisine ajatuskatkoksineni koitan kertoa niiden kuvien tarinaa. Pienestä hetkestä syntyi itselleni melkoinen ajatuksen askel eteenpäin, tietäisittepä. Mietin myös sitä miten pitkältä tuntui hiljaisuus kerran, siinä teidän edessä kun piti vain seistä siinä sanomatta sanaakaan. Mietin miten pitkäksi hiljaisuus muuttuu sellaisina hetkinä. Vaikka se olisi vain pari sekunttia, on se siinä silmästä silmään pelkonsa kanssa venyvä, iso hetki.

ps. kreditit meikäläisen naamakuvasta Monsulle. (Kesän parhaimpia kohtaamisen momentteja.)