torstai 16. tammikuuta 2014

Kauneimmista hetkistä putoaviin





Miksi sanat karkaavat käsistäni aina juuri silloin kun haluaisin tavoittaa hetken, kaikkine sävyineen osaksi pientä ikuisuutta. Vähäpätöistä sellaista ehkä, haurasta ja huteraa, pieni paperin palanen ajan liidossa askeleista jotka hupenevat hetkessä historiasta - mutta jotka yhdelle ihmiselle määrittivät elämän merkityksen ja tavan nähdä. Kaiken mitä oli ja ei ollut, mutta maailma ei niistä juurikaan ilmaan hyppinyt tai liitoksistaan ratkennut, ei onnesta eikä surusta mitkä ihmiselle itselle edustivat ainutkertaista olemassaoloa. Sellainen jää ja unohtuu maailmankaikkeuden silmissä, koska elämä sinne ja tänne, mutta itselleni, niin, itselleni vain. Muistaakseni vuosikymmenten jälkeen tämän hetken tässä. Tässä teille kuva eiliseltä: kaihomieli keinumassa jossain Myllypuron kerrostalojen saarroksissa työpäivän päätteeksi, pakkanen kipristelee poskia ja mielessäni kiroan talvea ja jäisiä varpaita mutta jokin muisto pakotti pysähtymään siihen. Tässähän istuin tasan puoli vuotta sitten, ajattelen, kirjoitan oli kesä ja rakkaus oli syntymässä, varovasti ja pelokkaasti otti ensimmäisiä askeliaan. Mukanani oli se haiseva matto jonka olin päättänyt raahata roskiksesta kotiin, osaksi vielä kaukaista mielikuvaani omasta asunnostani. Sen kanssa kuljin ympäri Helsinkiä ja näytin varmaan aika hönöltä.

Etsin järkeä sisäiselle pauhulleni, selkeyttä kaaokselle kirjoittamisen kautta ja silti sitä on useimmiten vähän pihalla. Se on kai suurin syyni raapustelulle ja toisaalta ihan vain kerätäkseni elämää talteen. Toisinaan pelkään niin paljon unohtavani, miten monta päivää on taas kulunut ilman että on olemassa mitään todistusaineistoa siitä että olen ylipäätänsä ollut elossa ja nämä päivät elänyt. Sitten on kynä ja paperi, niihin tartun ja täytän tyhjyyden, jolloin "vähäpätöisyys" saa muodon ja merkityksen ihan uudella tavalla. Osaisimpa selittää, ajatus on mielessäni mutta sanat, missä ihmeessä te olette. Tuntuvat taas pakenevan.





Tänään olin hetken ihan hukassa, alakulo valtasi metrossa ja kotona käperryin parvelleni piiloon pienuutta ja kaiken hetkellistä mitättömyyttä, katosin uniini. Myöhemmin yksi rakas hönö toi keksit ja turvan mukanaan, puhuttiin vähän suuria ja leikittiin meidän lemppari leikkiä; galluppia. Tänään listattiin mm. elämän kauneimpia kohtaamisia ja suudelmia. Ei mikään ihan iisi galluppi tällä kertaa. Ja lähtiessäsi, surumieleni oli poissa ja hymyilin askelten kaijullesi rappukäytävään.

Alla olevassa kuvassa hönöt metsäretkellä (oli muuten ehkä syksyn kaunein päivä)





2 kommenttia:

anni kirjoitti...

voih.
täällä tulee aina niin hyvä mieli.
kiitos!

Sofia Mänttäri kirjoitti...

Oih, ihana, se on ilo kuulla! Välillä kun pelkään vaikuttavani aivan liian synkältä ja loputtoman melankolian valtaamalta.