perjantai 20. joulukuuta 2013

Ja mitä se outo edes on, näin suuressa maailmassa jossa outoja asioita tapahtuu kaiken aikaa?

Kun sanani jäävät kaikuna ilmaan, yksinään tarinoimaan, tunnen kutistuvani.

On niitä jotka haluavat aina olla viimeinen sana, minä tunnen olevani silloin vain kaiku itsestäni, joka jää surullisena soimaan huoneen seinille ja tapetit harmaantuvat pysähtyneiseen hetkeen joka pian muuttuu lamaantuneisuudeksi. Ovi sulkeutuu ryminällä ja minä olen väärinpäin. Ai että miten inhoan sitä tunnetta ja ylipäätänsä koko helvetin ajatusta, koska se on jotain sellasta mikä elää vaan ihmisten omissa päissä ja silti ottaa niin ison tilan ihmisestä. Olen koko ikäni tuntenut olevani vähän niin ja näin, jollain tavalla vain tosi irrallinen ja outo. Mutta varmaan jokainen kuvittelee olevansa? Ehkä se on sitä mitä emme näytä niin itsestämme ulospäin, mielemme outoutta, järjettömyyttä, ristiriitaisuutta ja kaikkea mitä kasvattelemme sisällämme, tarinoita joita ei koskaan tule syntymään. Mitä ikinä. Aina enemmän tunnetta kuin osaa sanoiksi pistää.

Tämä ajatusoksennus syntyi melkein tyhjästä. En osaisi edes kertoa mistä tarkalleen kerron, hetkistä, muutamista ja miljoonista kohtaamisista ja putoamisista joilla elämä meitä testailee, kai se haluaa opettaa meidät kiipeämään, korkeita jyrkänteitä, pala palalta osaksi tätä kaikkea ja historiaa luo jokainen osaltaan, välillä askeleet lahoavat ajatusten mukana ja toisinaan ne on ihan mielettömän vahvoja. Viimeisissä viikoissa omat askeleeni olisivat kantaneet vaikka tuhatta kiloa, oli sellaisia sfäärejä ja hetkiä jolloin olen havahtunut että minäkö se tosiaan. Hetkiä joissa on melkein tuntenut itsensä vieraaksi, mutta todellisuudessa kyse on kuitenkin ollut vain kasvusta ja uudesta voimasta, uudistumisesta ehkä.

Miten suuria tunteita maailma herättelekään. Junassa katselen ihmisiä ja kaikki te näytätte tavallaan yhtä hämmentyneiltä harhailevin katsein, kysyvä katse maailmalle, jokainen etsimässä vastauksia johonkin. Onkohan kaikki tämä yksinkertaisempaa 50 vuoden kuluttua? Onko mikään koskaan? Hymyilyttää, hervotonta "kriiseilyä" kun ei mitään kriisejä todella ole. Koska tosiasia on se että olen ollut aika sairaan fileissä, about kaikesta. Rakkaudesta ja sen sellaisesta.


2 kommenttia:

Captain kirjoitti...

Itsekin olen katsellut junassa ihmisiä ja miettinyt samaa. Niin kovin tuttua kirjoitat kuten aina. Hmm ja vaikka sitä vähän irralliseksi ja oudoksi itsensä tunteekin aina välillä itse kukin, hippusia voi aina ymmärtää, jotakin tarttuu ja välittyy toiselle. Ainakin mulle taas kerran. Kauniita joulun hetkiä, olisi ihana pian taas nähdä.

Sofia kirjoitti...

Oi kultainen, pitää kyllä taas koittaa nähdä pian. Niin kovin haluisin jubata sun kanssa kaikesta ! Halauksia ja kauniita hetkiä sinne