keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Piiperryksestä oivalluksiin

Kaikki kulkee eteenpäin, hiljakseen mieli raksuttaa kuin tuhiseva uni, lempeyden kasvot jotka huokuvat levollisuuttaan. Tässä kohdassa mieleeni piirtyvät sinun kasvosi, pienoiseni, ne kasvot joita suutelin tänäänkin aamupöpperössäni kun lähdit arkeesi toteuttamaan kansalaisen velvollisuuksia. Minä jäin vielä unten maailmaan, käperryin kuin turvaan vielä hetkeksi unohtuakseni maailmalta velvollisuuksineen. Maailmalta joka vaatii lakkaamatonta sykettä, hyötyä ja tehokkuutta. Unissa saa leijailla, koska niissä järki lakkaa olemasta. Pidän siitä holtittomuudesta. Ne ovat kuin kaikista päräyttävimmät taide-elämykset, musiikki, tanssi tai mikä vain mikä lumoaa ihmisen, saaden unohtamaan todellisuuden rajat ja sen pienen elämän pyörän jossa elää kuin hamsteri vauhtiaan kiihdyttäen. En halua elää elämääni kuin vauhtipyörässä, mielummin laahaavin askelein. On saatava ihmetellä, laajentua ihmettelyn kautta.


Vapaapäivänä tunnit livahtavat käsistäni vaikka en tosissani tee juuri mitään, piirtelen ajatuksia ilmaan tiskatessani, lennätän peitot ja tyynyt parvelta alas ja jään siihen makaamaan, lakanoiden vaihtoprojekti jää puolitiehen. Laulan Norah Jonesia ja vähän Samuli Putroa, kaikkea missä on kauniita tarinoita elävästä elämästä. Ihailen heidän tapaansa kuljettaa. Luonhan minäkin, omalla tavallani, mutta amatöörin otteella, valokuvaan, piirrän ja raapustelen. Kaikki vain kanavoidakseni jotakin, siitä kuinka maailma itseeni vaikuttaa, miten ympäröivä maailma ihmisineen ja kohtaloineen järisyttää, sisään ja ulos. Maailma ja minä, maailma ja kaikki te. Kaiken välille tahdon luoda sillan. Edes pienen ymmärryksen mistä kaikki on syntynyt, mikä teistä on tehnyt teidät ja meistä meidät, minusta minut, maailmasta maailman.

Mä olen ollut aina hyvä upputumaan, unohtumaan yksityiskohtiin ympärilläni joissa elää yksinkertainen, auteettinen kauneuden maailma. Niitä kokemuksia en ole koskaan kuitenkaan täysin tavoittanut paperille, paperi luo paineita luoda. Ja paineet, ne vievät flowin. Mutta toisinaan onnistun pääsemään aika lähelle ja enempää en toivokkaan sillä kirjailija musta ei olekkaan tulossa, vain pienten tarinoiden piipertäjä, se riittää kun haluaa ilmaista jotakin, tätä kaikkea -eikä sen kaiken tarvitse aina suurta ollakkaan tai tähtiä hipoa.







tiistai 12. marraskuuta 2013

Hitaissa valuvissa hetkissä

Kuinkakohan monta kertaa ihminen joutuu keskimäärin rakentamaan itsensä uudelleen yhden elämän aikana, huomaan ajattelevani. Te olette siinä muutkin, puhelette niitä näitä, yhdellä eteerinen katse ja olemuksessa häiven surumielisyyttä, hetken äänimaailman kuvittaa jannu suomiräpillään, vittua liian moneen väliin, muuten menettelee - vaikken ole koskaan oikein räpistä kiinni saanutkaan. Kaipaan melodiaa kuljettamaan, niinkuin se kannattelee mua hetkinä joihin pelkäisin muuten eksyväni, ventovieraiden joukossa unohtavani itseni. Askeleeni ovat heti varmemmat kun musiikki luo kuplan, rajaten koko maailman tavallaan ulkopuolelleni. Se on turvapaikkani. Vaikka toisinaan mietinkin että onko siinä ennemmin kyse itseni pakenemisesta, hiljaisuutta jossa ajatukset muuttuvat niin paljaiksi, sitäkö pelkään.

On kausia jolloin haluaisin rakentaa itseni jokaiseen päivään uudestaan. Ollakseni kevyempi, eheämpi, ollakseni jotakin mitä en aina ihan tiedäkkään. Ja silti joka kerta joudun pettymykseni toteamaan, että pohjarakennelmaa ei saa hajotettua maan tasalle. Yksi ajatus ja toivo uudesta alusta ei riitä luomaan itsestäni tabula rasaa. Olisi vissiin synnyttävä uudelleen, eikä tällä kertaa mitään symboliikka-höttöä vaan raakaa konkretiaa. Mutta niin kauan kuin totuus sattuu olemaan ettei sellaista tapahdu (ei meikäläisen todellisuudessa ainakaan) - siihen asti koitan löytää kokonaisuuden tunteen näiden puitteiden sisällä, tämän elämän varrelta.














Enhän tietenkään ole vain menneisyyteni heijastus ja kipukohtani, kaukana Freuidilaisen teorian esimerkillisestä edustajasta. Mutta en ole irrallinenkaan, (no kukapa olisi), yhdessä hetkessä elää aina tuhat ja sata todellisuutta, kaikki matsku koetusta. Hitosti selvitettävää, jos elämän paperiarkistoisi olisi kasaa jokaisella kilometrikaupalla.

Uskon että olen päässyt jo aika pitkälle, tarpeeksi pitkälle. Toisinaan sitä vain unohtaa mistä on lähtenyt ja mikä on henkinen etäisyys aikaan x ja y. Mutta tässä sitä ollaan, kiitos ja amen, elämä olet hyvä. Toisinaan ihan häkellyttävyyksiin saakka.