sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Jalka matkalla

Aamut joina valun halkeamin mukana pois, huutava tarve paeta, lähteä juoksemaan sumuiseen aamuun kuin etsiäkseen jotakin, järkeä johon tarrautua tunteiden sijaan tai sitten vain unohtamaan hetkeksi kaiken adrenaliinin sekaan, yksinkertaistaa olemassaoloni askelten rytmiin. Ensimmäistä kertaa moneen viikkoon kai tämä tarve kadota, olen ollut niin hyvissä meinigeissä viikkoja. Mutta en lähde kuitenkaan ja tavallaan kohtaan, vaikka kohtaaminen pakeneva onkin. Muistuttaa yöstä lokkien laulussa, kipeän kauniista, tulipa mieleeni vain. Hetken katson itseäni peilistä kuin haalistunutta varjoa, pieniä hukkuneita kasvoja. Näytän aika höpsöltä ja samaan aikaan voisin nauraa ja itkeä  pienuudelleni jonka niissä kasvoissa silla hetkellä kohtaan. Hassua miten hetkessä kasvot muuttavat muotoaan, säröt löytävät tiensä luokseni hetkessä, muutama väärä sana ja ele voi toisinaan viedä jalat altani ja toisinpäin. Sellainen olen.

 Ja kun ovi sulkeutuu perässänne, haluaisin sanoa hei älä mee ja anteeksi että olen näin perhanan vaikea mutta en sano ja jään istumaan hiljaisuuteen enkä tiedä mitä tunnen. Välillä pelkään vain niin paljon, ihan vain kaikkea ja ei mitään - ja kuitenkin useimmiten aivan turhaan. Eniten pelkään kai juuri sitä että ihmiset lähtevät, lopullisesti sulkevat maailmansa meikäläiseltä, kyllästyessään loputtomaan etsimiseeni ja kaipaukseen, tunnepauhuuni ja epätasapainooni. Enkä osaa selittää, mutta teille muutamille harvoille, yritän kuitenkin avata maailmaani ja sen säröjä jotka määrittävät usein liikaa ja toivon että käsitätte: mä pyrin muutokseen kaiken aikaa ja muutosta on saavutettukin, totta vieköön. Yhä harvemmin tulevat nämä pudotuksen hetket ja yhä useammin vahvat balanssin fiilikset. Te olette kaikki, te olette ote ja voima tähän maailmaan. Olen kiitollinen siitä useammin kuin arvaattekaan.




Näihin tunteiden valloittamiin aamuihin on helppo unohtaa hetkeksi itsensä, mutta aina sitä löytää takaisin kumminkin. Ja niin hetki hetkeltä, alkaa kaikki aina korjaantua uudestaan ja rakennelma vahvistuu. Tulee taas aamu joka tuntuu kuin uuden alulta, tuoreelta mahdollisuudelta ja tulee taas toinen joka tuntuu kaiken lopulta,  näin pyörä pyörii mutta silti kaikki on jo nykyään hillitympää. Eihän mulla oo mitään hätää, eihän, kysyn itseltäni. Mietin onnellisia viikkoja, Oulun ja Haapaveden valloitusta, 15 neliötä täynnä turvaa ja rakkautta, hanki jossa yöllä tallustamme, mietin keskustelun porinaa baarin hämyssä vieraiden keskellä johon tunsin hassulla tavalla kuuluvani sen hetken verran, mietin hymyileviä kasvojasi, kun nauramme ratketaksemme pitkästä aikaa, sirkusta ja isän onnellista myhäilyä, löysiä aamuja lättykestejä, jälleennäkemisen riemuja, hepuleita matollani hupsuista suunitelmistamme ja kaikkea hyvää, kaikki on ihan jepa ja enemmänkin totean. On silti tunnettava nämäkin hetket, ohittmatta tunteitani, ollakseni rehellinen itselleni sillä vain siten tämä kaikki voi todella muuttua. Kaiken aikaa kohti suurempaa.


 

1 kommentti:

Iida kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.