torstai 26. syyskuuta 2013

Mä olen vähän hukassa, kuiskaan rappukäytävän kaikuun. Tulen kotiin ja purskahdan itkuun, sä otat syliisi ja hetken voin leikkiä ettei pelkoa olekkaan. Siinä sylissä on tila joka on turvassa siltä. En tiedä minkä perässä juoksen tai mitä pakenen, mutta jokin ihme pyörre tässä on meneillään. On niin paljon saamarin hyviä asioita, että tekee vihaiseksi kaikki tämä myllerrys joka saa mut kyseenalaistamaan liikaa.

Katselen syksyn raikkautta ja mietin miten se on yleensä herättänyt itseni äärimilleen ja nyt en vain saa siitä otetta. Tuntuu että kaiken välissä on kummallinen etäisyys .Tiedostan mä kauneudenkin kun pysähdyn katsomaan, miten hyvä on kävellä illan hämärässä ja tuntea rauhan jokaisessa askeleessa kasvavan, vai onko sittenkään? Tämä on kai se mitä kuvittelen tuntevani, mutta jotenkin vain, en kai kuitenkaan tunne. En tunne elämää ja sen äärilaitoja niin vahvasti kun kuuluisi. Olen jäänyt puolitiehen kaikessa, välitilaan, neutraaliin joka taipuu helpommin alkakuloisuuteen kuin hilpeyyden riemuun levällään. Mihin mä olen hukannut kosketuspinnan, palon joka saa henkisesti hyppimään, rohkeuden jolla raivaan itseäni olevaksi? Minusta on tullut taas pikkuriikkinen omissa silmissäni.

Oma mitättömyyteni suuruuden edessä on kasvanut siksi mitä näen ja tunnen vahvimmiten ja se repii mua kappaleiksi, pitkästä aikaa, mä olen taas tässä. Mutta ehkä huomenna jo muualla.

2 kommenttia:

Mellu kirjoitti...

Kauniisti ja ihanan rehellisesti kirjotettu, vautsi!

Sofia kirjoitti...

Oi, hirmu hienoa kuulla. :) Kiitos hurjana Mellu!