sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Teidän vilisevien jalkojen ja höpöttelytulvan keskellä uskallan sulkea silmäni ja tuntea olevani olemassa ja osa niinäkin hetkinä kun hiljaisuus on ainoa olemassaoloni muoto. Aina en vain osaa tai jaksa puhua. Näinä aamuina en tunne pudotusta allani, vaikka olenkin ehkä haalea ja puoliksi muualla. Yöllä hapuilen sanoja kertoakseni miksi tuntuu niinkuin tuntuu, mutta lähtiessäni etsimään juuria tunteille, eksyn mielen sumuun ja lopulta osaan vain huokaista en mä vittu tiedä missä mättää vai onko tää ihan vain elämä ja sen perinteiset aallot. Kuka sen kertoisi? Mä olen vähän ulapalla, mutta onko se niin ihmeelistä? Kaikkihan me toisinaan. On kuitenkin huojentavaa tietää saavansa vajota lempeisiin käsiin, olla hetken pieni edessänne kun ote karkaa. Ajattelen turkoosia merta jonka ympärille olemassaolomme hetki sitten kiteytyi, oli aallot joilla opin kellumaan. Aaltojen päällä uskalsin sulkea silmäni niinkuin teidän syleilyssä, vahvuuteni oli niin vahvasti läsnä, siihen kellumiseen kai sen kieteyttäisin.Nyt olen jossakin muualla.






Eikä se ole niin, että kaikki se oli vain illuusiota. Jotakin toin mukanani, jokaiselta huipulta keräsin kermat päältä, mutta palatessani tipahdin hetkeksi unodettuun elämän keskeneräisyyteen henkisine kamppailuineen ja huomasin miten kaikki hakee muotoaan edelleen ja en yhtäkkiä enää ollutkaan niin varma sanoistani mullistuksesta. Eikä muoto löytynyt maailman laidalta, se on etsittävä täältä, täältä minne kuitenkin kuulun. Loputtomiin en voi olla irrallinen palanen seikkailussa. Maailmalle on niin helppo unohtua, kadottaa raskas mieli ja tuntea eheytyvänsä, melkein kuin syntyvänsä uudelleen. 

Äärimmäinen vapaus syntyy äärimmäisestä irrallisuuden tunteesta. 

Tuntiessaan miten on siirtynyt oman tutun kuplansa ulkopuolelle, jossa oma itse on irrallinen palanen, siinä on vapaus yksinkertaisimmillaan. Mutta vapaus on se täälläkin. Vain eritavalla, vähän monimutkaisemmin, vähän arkisemmin.




Ja veikkaan että tähän tunteeseen on helppo samaistua, jokaisen joka on elämässään kellunut välitilassa. Lukuunottmatta niitä harvoja jotka mielensä voimalla ja kunnianhimollaan osaavat sen vapauden täyttää niin ettei jää rakoakaan tyhjyydelle, kai teitä sellaisiakin on. Vai onkohan sittenkään? 

Ihmismieli on niin helposti eksyvä. Tämän epäuniikin haahuilun keskellä koitan nyt etsiä järkeä ja balanssia. Ja eiköhän tässä olla kohta taas enempi jyvällä kaikesta.







tiistai 10. syyskuuta 2013

Merten takaa olemassaolon huippuja, maailma valloitti meidät





Näen kuvina mielessäni Budapestin kadut täynnä rosoista charmiaan, pitkän ja pätkän rinnakkain tanssien yön hiljaisia kujia ja täyttäen hiljaisuuden hölmöillä hölinöillään. Näen taikapallot ja taikametsän kultaisessa hohteessaan, levolliset kasvomme lehvästöjen seassa istuen jalat ristissä ja kukkuloilla kierreillen, hyppimässä elämän ääripäillä. Näen miten kevyttä sulaa me olemme elämän edessä, kaikki on niin käsittämättömän täyttä niissä hitaissa tuntevissa hetkissä. Tuntemattomilla kulmilla löydetään toisistammekin uusia sfäärejä. Tai siltä se tuntuu, jossain hetkessä vain havahdun katsovani sua vähän eri tavalla. Vaiko vain rohkeammin? Syvyyttä on ainakin yhtäkkiä enemmän. Jokin uusi ulottuvuus meissä. Ystävä, sydänystävä, sä olet sellainen.










Viidakonomainen fiilis, monta kerrosta ihmisten puheensorinaa. Yhdellä kulmalla joukko ventovieraita tulevat hehkuen elämää, halataan ringissä jokaiikka lävitse ja nauretaan hoilotuksemme seasta, jota havahdun hoilottavani niiden mukana. En tiedä miksi se kaikki tapahtuu, miksi yhtäkkiä kaikki on vain niin paljon ja niin suurta sisälläni - mutta mä olen onnellinen siitä kaikesta, elämän hurmaavasta outoudesta. '

On kattoterde tähtineen ja hullunkurisia keskusteluja kun vertaillaan kiihkeästi muuan Lontooliasen herran kanssa Tescon Sparin ja jonkun muun marketin yleistä atmosfääriä ja toisen kanssa elämäntarkoituksia. Kuudelta aamusta meidät heitetään ulos ja koko konkkaronkka hyppelee portaat 10:stä kerroksesta alas taputtaen, kuka ties miksi ja mua kikatuttaa se kaiken hölmöys. Yö livahtaa aamun puolelle kun me kierrellään päättömästi katuja, kaksi käsikädessä ja hupsunhauska pellavapää joka tuntuu sielunsisarukselta. On mieletön junamatka, elämäni sykähdyttävin kauneus edessäni kun kaksi päätä hulmuaa tuulen mukana isoista ikkunoista joista aluksi pelkäsin lentäväni tuulen mukana.












On semmoinen tunne että kaikki on käsillämme. Ja olen ihan käsittämättömän onnellinen.





Kaksi jannua Hollannista, kahdessä päivässä tuntuu kuin rakastaisin näitä vielä hetki sitten ei keitään. Polkuveneillään pimeällä kanaalilla hiljaisessa yössä ja yhtäkkiä taivaalle ilmestyvät raketit, kuin huutaen ilon oodia ja carpe diemin kukoistusta. Istutaan Prahan puistossa tunteja joidenkin Puolalaisten poikien kanssa jotka kiertävät maailmaa kiipeillen, asustellen puskissa säästääkseen. On kaksi kitaraa ja monta ääntä kaikuu yössä, me ja kaksi Hollantilaista maataan siinä nurmella silmät kiinni päät ringissä hymyillen ja mietin että nämä ovat yksiä niistä hetkiä joihin palaan vuosien päästä miettiessäni kultaista nuoruutta. Mietin viikkoja takana ja tunnen että olen saavuttanut olemassaolon korkeimpia huippuja.

















tiistai 3. syyskuuta 2013

Pitkästä aikaa





Jännän äärellä ollaan. On otettava tämä uusi tila haltuuni, seison sen keskellä pyörien ja mietin mitä luoda tästä avaruudesta ja rytmittömyydestä elämässä. Vielä tunnen että tämä tyhjyys lamaannuuttaa enemmän kuin antaa mahdollisuuden jonkin uuden kasvuun. Hetkittäin olen vieras itselleni ja toisaalta hetkittäin ehkä jopa lähempänä kuin koskaan. Välillä se tuntuu upealta ja toisinaan aika helvetin kipeältäkin. Mieli ehtii vaeltaa niin paljon ja vaeltaessa eksyy helposti "väärienkin" muistojen sekaan. Olen ollut kuukauden poissa kuvioista ja melkein luulin unohtaneeni. On tapahtunut niin paljon - ja ennen kaikkea, ihan mielettömiä asioita.

Välivuosi, nimensä mukaisestihan se on välitila. Oltuani kuukauden kaukana täältä, palatessani tajuan yhtäkkiä seisovani sen äärellä. Niinkuin mut olisi heitetty todellisuudesta toiseen, lentokoneessa koin ensimmäisen kerran sen henkisen siirtymän, hups ja oho ajattelen tässä sitä nyt ollaan ja mitäs seuraavaksi. Annan aamun venyä laahaten päiväksi, ja ei, en mä tunne itseäni tai elämääni yhdentekeväksi, mutta tunnen kyllä sen miten helppo itsensä on tähän leijumiseen hukata. Ilman kiintopisteitä ja tasaista rytmiä, on helppo horjahtaa ja jumittua omien ajatusten syvyyteen, itse rakentamiin kuoppiin.

Suunnaton leijuminen on riskaabelia meininkiä. Mutta onhan mulla sentään päämääriä, joita varten itseä nyt kehittää. Se vain vaatii vähän ja enemmänkin, sillä nyt se olen vain minä itse jonka tulisi patistaa hommiin. Aamut ovat ehkä karvain havahduksen hetki, aamut jolloin olen vapaalla töistä ja herään yksin kotoa. Muut ovat lähteneet jo uuteen päivään, arjen rytmiin seilaamaan ja saavuttamaan. Ja ajatellessani sitä kaikkea, levollinen hetki parvekkeella, kahvi kupponen kädessäni jäähtyneenä unohtuessani ajatuksiini, havahduttaa tyhjyyden esiin. Tässä mä olen, käsissäni kaikki ja ei mitään ja mitäs seuraavaksi? Pelottava ja mieletön tunne yhtäaikaa että kaikki on itsestä kiinni.

Mutta tämä kaikki on nyt kohdattava, kaikki tämä on otettava vastaan, niin mä tän homman ajattelen. Ehkä se on tämä kontrastikin. Palatessani näen kaiken sen mikä silti edelleen on kesken. Eihän ihminen - jestats sentään- yhdessä kuukaudessa mullistu, ei keskeneräisyys (ja sen hetkittäinen raastavuus) ja hauraus, katoa siihen että hetken on vain onnellinen ja vahvasti jalat maassa. Vapaa mieli ja kevyt sydän. JOtakin siitä on kuitenkin jäänyt käsiini, seikkailusta joka oli elämäni hienoimpia.

Tänään päätin luoda itselleni rytmin ja mähän hitto vie sen teen.

Kertoilen matkakuulumisia vähän myöhemmin, mutta tässä vähän tunnelmia ensi alkuun valokuvien muodossa :