keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Ja minä olen se hölmö vähän kaikkea sekamelska kaiken keskellä

Nuoruus käsissäni, pujottelee lävitseni tunnehumahduksina, lipuu eteenpäin impulssien lailla päättömässä rytmissään, päämärättöminä sykäyksinä ja alati muuttuvina suuntina, kauneuden kiteytyminä. hiljaisuus keskellä mielen kaaosta, hiljaisuus katseiden välissä vailla etäisyyttä, haalea raja ja kysyvä katse

on ajatus josta en ihan saa kiinni
on ajatus joka vaatii pysähtymään, hiljentämään vauhtia, mutta ei, ei suinkaan pakenemaan. Sukellan unohdukseen, mitä lähempänä olen, sitä yksinkertaisemmaksi koko olemassaoloni muodostuu. Yhteen hauraaseen kosketukseen rakentuu kaikki, ja hetken se on kaikki millä on merkitystä. Enkä kaipaa mihinkään. Ja se on kauneinta aikoihin, siinä on vilahdus rakkaudesta joka ehkä syntyy.

Ota kädestäni ote, haparoitaisiinko hetki yhdessä, rytmi kuin kelluisi
kunpa elämässä olisi veden kannattava voima, että voisi vain kellua kevyesti askeleesta toiseen ilman raskautta. Maatessani selälläni tunnen painovoiman lakien murtuvan, pojat (räkänokat sanoi yksi) huutavat rannassa vielä lapsen kimeydellä kohta jo isolla kynnyksellä jossa kaikki muuttuu hieman monimutkaisemmaksi mutta eivät vielä tunne sitä, eivät tiedä siitä vielä mitään. Mikä tietämättömyyden autuus. Toisinaan kaipaan sitä niiiin paljon.

Tyhjennän mieleni äänimaailmasta ympärilläni,
olisipa vielä tähdet kesäyön utuisessa taivaassa,
vielä käyvät aurinko ja kuu kilpaa, se ajatus saa miettimään hetkeä meidän kukkulalla, mietin onnea johon havahdun. Mietin surua seassa, kaiken seassa vähän jokaista sävyä
tunneskaala elää omaa elämäänsä, hullun lailla pyörrettä

varpaiden välissä kuljetan hiekkaa kymmenien kilsojen takaa, hyvä päivä yhdessä unohduksessa.








2 kommenttia:

Anni kirjoitti...

wau, upea kirjoitus.
upposin ihan täysillä johonkin toiseen maailmaan.

Sofia kirjoitti...

Oi kiitos, ilahduttavan ihana kommentti joka nostatti vähän melankolista mieltä eloon!