torstai 27. kesäkuuta 2013

Minä ja Barcelona

Ja yhtäkkiä kaikki tuntuu tärkeältä, säpsähdän lamaannuksestani taas tähän ja olemassaoloni herää varpailleen jokaisen kuolevan soluni voimin. Näin, katsokaa kuinka muutos ottaa tilansa. Aistini sekoittuvat yhdeksi eläväksi,siinä hölmön vähäpätöisessä hetkessä tiskatessani yksinäisyydessä, herää jokin kuin valokatkaisin naps pimeydestä valoon (siirtymä jota emme huomaa, mutta muuttuneen tilan näemme). Bob Dylan laulaa täynnä tunnetta ja kadulta kaikuu Barcelona, - hullu(n) elämän kauneus, olemassaolon lakkaamaton syke. Minä olen yksi niistä, tunnen yhtäkkiä katsellessani niitä ohimeneviä kohtaloita, itselleni anonyymeinä viipottavia jalkoja ja kasvoja. Jokainen niistä voisi avartaa tätä pientä maailmaani, jokainen niistä voisi muuttaa kohtaloani jota en itsekkään vielä tunne sen avautuessa hetki hetkeltä.

 Joukko espanjalaisia nuoria hurraavat ringissä, alkaa laulu espanjaksi sydämestä saakka, humalaisten sävelien seasta. Kadun kulmalla seisoo herra ja toinen myymässä piipittäviä kapistuksia, kolmas heittelehtivää pörräävää valosukkulaa taivaalla, illasta toiseen aina samalla tavalla samalla nurkalla ojentaen käsiään ohikulkijoita kohti toiveikkain katsein. Niin niiden elämä kulkee rytmissä hakien vakautta elämäänsä, turvallista pohjaa, toive ja mahdollisuus kaiken aikaa. Tarkkailen yhtä kohtaloa viikon verran, kuvitellen taas tuntevani yhden elämän paremmin kuin tunnenkaan. Se maailma ja äänimaisema kasvaa osaksi omaa olemassaoloani, tiskien äärellä hymyilen tälle hullunkuriselle maailmankaikkeudelle ja ajattelen toivoa, jokaiselle omansa. Hauras katseeni ikkunassa on muuttunut hetkessä voimakkaaksi, määrätietoiseksi, tietoisemmaksi kauneudesta jonka hetkeksi unohdin muistoon, pubin hämyssä löydettyyn menneisyyteeni (liittymättä siis mitenkään pubiin itseensä), vuosia kestäneeseen harhailuun ja järjettömään itseinhoon.

 Ajattelen edellisen illan hukkumisen hetkeä, jolloin yksikään sana ei nostanut pystyyn, jokainen painottomia jättimäisen pienuuteni edessä. Hetken olin niin kaukana jokaisesta rakastavasta katseesta ja yrityksestä nostaa pystyyn, oman suruni säälittävässä kuplassa. Ja kuitenkin, nyt olen taas tässä, niin täynnä tätä kaikkea, hyvyyttä ja pehmeyttä.






(ps. sorge kuvien laatu suorastaan surkea.)










torstai 13. kesäkuuta 2013

Elämän mahtipontiset tuulahdukset vuorottelevat pohjattoman tyhjyyden tunteen kanssa ja mä seison ääripäiden välissä tämä pieni mieli sekaisin.

On kuitenkin yö jolloin unohdan kaiken muun, on lempeät kasvot ikkunassa jotka vilkuttavat perääni lähtiessäni, pomppuista kyytiä mukulakivillä tuulen mukana, sponttaanit lettukestit jotka karkottavat mut yksinäisyyteni ääreltä, pehmeä turva, unohdus aaltoihin, hyvä hiljaisuus saunan laiteilla, jossa huomaan että jokin on muuttunut, olen vähemmän ulkopuolinen itsessäni. Me uidaan satoja metrejä, polskutellaan kuin pienet naperot kauhoen vettä kaikin voimin, kunnes väsytään.

Lapsena energia oli lakkaamaton ja mieli väsymätön -  nykyään omat rajat kohtaa useammin vähän kaikkialla. Ilmassa on sateen tuoksu astueassani ulos pääkopastani ja hetken ajattelen olevan vain onnellinen - kuitenkin tietäen että nämä täydet hetket, valtaavat vain hetkeksi ja sitten katoavat taas jonkin useimmiten mitättömän pienen muuttujan mukana. Jotakin mikä palauttaa taas tähän, kipeästi ryminällä muistuttaa rajakohdasta, päätöksestä jota en voi lykätä ikuisuuksiin sanomalla katsotaan.

Mutta mitä jos vielä hetken siinä suunnattomuudessa, elämä kantaa ja aika näyttää-ajatuksessa?


tiistai 11. kesäkuuta 2013

Vähän maailmastani











































Tässä vähän maailmaani, tässä siristävä lakoninen katseeni ja katkonaiset tunteeni jotka etsivät haparoiden pysähdyspaikkaa, selvää horisonttia. Näin se meni ja näin se tulee menemään kenties aina. Yhdestä maailmasta, toisesta ja kolmannesta, teistä jotka ovat niitä synnyttäneet oleviksi. Mullistavista teistä.

Harson lailla sekoittuvat muistot osaksi näkökenttää, osaksi tämän lipuvan hetken tunnekenttää. Kipeän kaunis häivähdys, sekoitti mokoma nykyhetken balanssin. Oli siinä muutakin joo, jotakin mikä etsii vielä muotoaan päässäni. Yhdet kasvot maalautuivat mieleeni siitä yhdestä hassusta tuoksusta, vuosien takaa, ja vielä se tuoksu kantaa kokonaista elämän palasta mukanaan, kokonaista muistoa yhdestä syntyvästä, palavasta. Kokonaista muistoa yhdestä loppuun palamisesta. Koko stoori yhdessä saippuassa. (ja se stoori sai mut funtsimaan mitä rakkaus on ja miten monta kertaa olen ehtinyt sen elämäni aikana mokata)

Tiedän kuitenkin, että tarttumapinta elämään on vain tässä käsillä olevassa, siinä kaikessa mistä pystyy saamaan otteen. Toisinaan muistot raastavat hullun lailla elämänvoimaa ja järkevää otetta jolla muodostaa ja rakentaa tätä käsillä olevaa. Mä elän vähän liikaa vanhaa, se on ollut heikkouteni aina - voisi siis sanoa että olen ollut koko pienen elämäni kuin varhaismummo tässä järjettömässä nostalgisuudessani. Niinkuin eletty elämäni olisi suuren suuri historia, kuitenkin ihan vain yksi vaivainen elämä, tavanomainen paljon tuntenut ja kerännyt matkaansa-elämä.

Yhtäkkiä kaikki on se kolkko katse, kasvot jotka makaavat matolla tyhjänä tiiraillen, hetki johon tiivistyy kaikki . Äänimaisema lokkien vihellys ja huuto hiljaisuuden täyttäen ja yhden tuhina joka on irrallaan meidän pakenevasta kohtaamisesta, mutta silti niin läsnäoleva, että kasvanut osaksi kuvaa. Irtaantumisen hetki.

Me jotka katkesi keskeltä, liian vähän tarttumapintaa kai, tai jotakin mitä en tiedä,ja tämä me, joka ei vielä tiedä miksi asettua. Tämä me tässä, joka on sairaan suloinen ja turvallinen, kumpaakin enemmän kuin yksikään aikaisemmista meistä.

Kuuntele sydämesi ääntä, sanotaan - yritän kokoajan, ihan totta yritän, toivon löytäväni äänen joka sanoisi näin kuuluu olla. Mutta se ääni muuttuu kokoajan joten mitä hittoa, mihin niistä tartun? Missä äänessä asuu tämän hetken totuus "oikeista" askeleista?









keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Ja minä olen se hölmö vähän kaikkea sekamelska kaiken keskellä

Nuoruus käsissäni, pujottelee lävitseni tunnehumahduksina, lipuu eteenpäin impulssien lailla päättömässä rytmissään, päämärättöminä sykäyksinä ja alati muuttuvina suuntina, kauneuden kiteytyminä. hiljaisuus keskellä mielen kaaosta, hiljaisuus katseiden välissä vailla etäisyyttä, haalea raja ja kysyvä katse

on ajatus josta en ihan saa kiinni
on ajatus joka vaatii pysähtymään, hiljentämään vauhtia, mutta ei, ei suinkaan pakenemaan. Sukellan unohdukseen, mitä lähempänä olen, sitä yksinkertaisemmaksi koko olemassaoloni muodostuu. Yhteen hauraaseen kosketukseen rakentuu kaikki, ja hetken se on kaikki millä on merkitystä. Enkä kaipaa mihinkään. Ja se on kauneinta aikoihin, siinä on vilahdus rakkaudesta joka ehkä syntyy.

Ota kädestäni ote, haparoitaisiinko hetki yhdessä, rytmi kuin kelluisi
kunpa elämässä olisi veden kannattava voima, että voisi vain kellua kevyesti askeleesta toiseen ilman raskautta. Maatessani selälläni tunnen painovoiman lakien murtuvan, pojat huutavat rannassa vielä lapsen kimeydellä kohta jo isolla kynnyksellä jossa kaikki muuttuu hieman monimutkaisemmaksi mutta ne onnekkaat eivät vielä tunne sitä, eivät tiedä siitä vielä mitään. Mikä tietämättömyyden autuus. Toisinaan kaipaan sitä niiiin paljon.

Tyhjennän mieleni äänimaailmasta ympärilläni,
olisipa vielä tähdet kesäyön utuisessa taivaassa,
vielä käyvät aurinko ja kuu kilpaa, se ajatus saa miettimään hetkeä meidän kukkulalla, mietin onnea johon havahdun. Mietin surua seassa, kaiken seassa vähän jokaista sävyä
tunneskaala elää omaa elämäänsä, hullun lailla pyörrettä

varpaiden välissä kuljetan hiekkaa kymmenien kilsojen takaa, hyvä päivä yhdessä unohduksessa.