Pienen hetken katoan, unohdan miten isojen ihmisten kuuluu kannatella itsensä, kohdaten maailma tuntien jokaisen askeleensa kuin kaikki olisi jo kertalleen nähtyä ja tunnettua. Olla koossa miten olla koossa kun tunteet ovat liian isoja pienen mielen käsitettäväksi. Useimmiten tuntuvat olevan.

 Toisinaan tuntuu että olisin kuin kultakala, minuutin muistilla, hätkähdän kerta toisensa jälkeen törmäten oman kupuni seiniin, tässä ovat rajani ja loputtomat rikkinäiset kohtani jotka elävät osana jokaista tarinaa. Tunteet ottavat vallan jonka edessä kutistun - vaikka kuinka monta kertaa olenkaan todennut että höps vain (hullunkurisia) aivoimpulsseja rakasta ystävääni lainaten.

Oudoilla kulmilla, jätän jälkeeni yhden uuden alun, alun jota tavallaan olen osa mutta silti pienempi kuin kaksi. Kylässä, tuttu ja kuitenkin vieraana, arjessa vain ohimennen ja vilahduksin. Enkä tiedä miten olla, haluan löytää oman koloni sieltä. Haluaisin huutaa pelkoni pois niin että voisin olla aina vain vahva. Mutta näinä hetkinä olen kaikkea muuta. Onneksi on paljon hyvää, oikeasti, enimmäkseen kaikkihan on just nyt vain hyvää.