perjantai 31. toukokuuta 2013

Yössä on syreenien tuoksu ja ilmassa kytevä rakkaus, askeleissa uudenlainen valppaus ja tuntuma siitä mihin olen menossa. Ja toisaalta huojentava vapaus tietämättömyydessä, tilaa epätietoisuudellekkin. Tulevaisuus ei ole pelottava ammottava aukko, se on suloinen tyhjyys josta voin muovata mitä tahansa. Mistä ikinä löydänkään itseni vuosien kuluttua, sinne olen tieni enempi tai vähempi itse raivannut, oman tahtoni ja toimijuuteni voimin. Ja jos se elämä ei sitten tuntuisikaan omalta, ravistelisin sitä kohti kodintuntua.

Elämä antaa tilaa muutoksille aina ja tekee askeleistakin helpompia. Niin kauan kun on itse valmis uskaltamaan ottamaan harppauksia, ohittamaan toisinaan mukavuusalueensakin rajat voi olemassaolo kasvaa jokaisen eletyn päivän verran. Sen olen viime vuosissa oppinut, alkaessani tavoittelemaan todella niitä asioita minkä ääreltä tahtoisin joku päivä itseni tosissani löytää. En uskalla sanoa niitä ääneen vielä tässä, hakekoot vielä hetken muotoansa, rohkeutta tulla nähdyksi. Mutta omassa mielessäni on suunta ja se kantaa osalti nykyisyyttäkin.

Jokaisella askelemalla en hetkauta maailmaa tai edes luo muutosta omassani, mutta askel askeleelta piirrän yhtä taivalta todeksi. Aina ja ikuisesti tuoretta taivalta, elämää joka ei koskaan lakkaa itsessään olemasta tuore.

Hitto vie, mä taidan olla aika onnellinen just nyt.





ps. hui huomenna lakkiaiset, jänsgää!

tiistai 21. toukokuuta 2013

Hetkien virtauksia Viron mantereelta

Näin vanhemmiten sitä on oppinut löytämään uusia ulottuvuuksia isovanhempien kanssa ja tajunnut miten sukuside itsessään ei vielä luo mitään, vain nimike ihmistenpäällä ja yhteiset juuret joista olemme tulleet, joka on lähinnä pohja syntyvälle tai koskaan syntymättömälle siteelle. Määrittämättä tuntemisen ja yhteyden todellista syvyyttä. Pienenä sitä tunsi tuntevansa jokaisen sukulaisensa, tunsi tai luuli rakastavansa koska niin kuului.

Noh, me ollaan oltu läheisiä pienistä vuosista alkaen ja tämä rakkaus on elänyt vahvasti aina eikä se ole missään vaiheessa säpälöitynyt illuusioksi niinkuin tarinoista monet. Vaikka tietystihän rakkaus muuttaa muotoaan, kasvaessa ja ajassa tietyllä tavalla syvemmäksi kun ymmärryksen ja arvojen merkitys kasvaa, kun toisen tunteminen on moniulotteisempi taival - mutta ajassa kuin ajassa aina tavallansa. Vaikka samalla tavalla me vieläkin ihmettelemme yhdessä kuin lapsen sieluin. Maailman edessä me ihmiset ollaan kuitenkin aina aika pieniä. 

Sä olet täynnä tarinoita, ajoista, jotka ovat mulle tuttuja lähinnä historian kirjan sivuilta. Kerrot rakkaudesta kauan sitten, niissä tarinoissa elää aina ajattomuus ja universaali ymmärrys, rakkaus keskellä kaaottista maailmaa ja kaukaista todellisuutta, itselleni epätodellista. Puhutaan virheistä, joiden kautta elämä on löytänyt suunnan, virheistä, jotka ovat olleet välttämättömiä, löytääksemme tietyt merkittävät oivallukset, ollaksemme juuri tässä. Virheistä, jotka  ovat loppuen lopuksi näyttäytyneet vain käännekohtina, risteyksinä joista on lähtenyt tuore taival uusine mahdollisuuksineen. 

Kysyn miltä elämä tuntuu kaiken kaikkiaan juuri nyt, sanot kaiken olevan kokonaisvaltaisempaa kuin koskaan. Silmät kyynelissä jaamme hiljaisuuden, joka on kauneimpia pitkään aikaan. Tuntuu vain niin tärkeältä olla siinä.

Merten takaa huomaan ohimennen välähdyksin ikävöiväni sitä yhtä ja toivoisin voivani nukahtaa syliin, hiljaa lipua turvalliseen uneen. Ja yhtäkkiä, ehkä etäisyyden luoman perspektiivin takia, kaikki näyttää vain selkeältä, vailla epäilyksen häiventäkään. 








keskiviikko 8. toukokuuta 2013










































Tänään mua hymyilitti ihmisten liikkeet, bussin ikkunasta bongatut unohduksen hetket tuntemattomien kasvoilla, nykivä kulmakarva kiireisten askeleiden seasta, sekunnin murto-osan häivähdys ilosta vanhan miehen surullisissa ajan painamissa kasvoissa (olisin halunnut tavoittaa ajatuksen joka herätti kasvot hetkeksi henkiin), huitovat kädet keskellä liikenneympyrää, tuoreen rakkauden kasvot, hymyni heijastuksessa.


Toisinaan tunnen näkeväni jokaisessa ohikulkijassa kauneuden, että olisi tartuttava hihasta ja sanottava jotakin siitä, - niin yliampuvalta kuin kuulostaakaan, joo tiedetään.

Kaksi hyppii pimeällä kentällä käsikädessä, salama välähtää pimeyden seasta, säpsähdän. Kuvittelen naurun kasvoilla ja miten hiljaisuus täyttyy hetkeksi nuoresta euforiasta. Kuvittelen kuvan, joka vuosien päästä on muisto yhdestä  eletystä sekunnista ilmassa. Fiuh.

Hetkessä nykyisyys on muisto, elämän sen hetkinen olemus kiteytettynä yhteen kuvaan. Se saa kyyneleet silmiini, haihtuvasta ajasta. Aika on niin absurdia, ajattelen -niin olematonta ja olevaista, asettaa raamit olemassaolollemme ajatus ajasta, keksitty määritelmä ja kuitenkin kaikki pyörii sen ympärillä tai kaikkea se pyörittää, mukana, jäljessä... Jännä. Pieni poika surraa alamäen potkulaudalla ja jokin siinä näyssä saa mut heltymään päästä varpaisiin. Ajattelen hetken lapsuutta - oikeastaan, jos tarkkoja ollaan, viime aikoina olen elänyt aika paljon sen ajan äärellä, hajanaisten kuvien seassa yrittänyt tavoittaa onnellisuuden ja vapauden perimäistä olemusta, yksinkertaistaa itseni lapsen tasolle, jossa elämä on vain se miltä tuntuu ja jokainen idea elettävän arvoinen. Ei hukkaan heittämistä, ei pelkoa olla nolo. Ei haparoivia askelia tai liikaa etsimistä.


Mutta mitä mitä miksi, miksi puhun nyt vapauden etsimisestä ja haparoinnista, koska oikeasti oikeasti, kaikki skulaa. Erihyvin suorastaan. Miksi siis lähden kiemurtelemaan väkisin vanhojen solmujeni sekaan,silloin kun ollaan tässä ja kaikki on hyvin koossa ja kasassa? Kumma ihmismieli.

Tänään näin myös pitkästä aikaa lapsuudenystäväni, sen joka on asuttunut maailmaani enemmin kuin kukaan muu. Tajusin kaivanneeni, tajusin että asuu edelleen, tajusin tulee aina asumaan. Toiset eivät muutu vieraiksi koskaan. Toisen kanssa kesän ensimmäiset pussikaljat (tai sidukat) ja vaivatonta olemista. Kolmannen kanssa nauroin eilen enemmän kuin aikoihin. Sellaista kuin kevään aurinko hohkaa ja ajatukset ovat vain pehmeitä. Hirmu hyvii momenttoi!



 Joten niin. Onni ole hyvä ja pysy siinä, balanssi, kiitos. Näin on hyvä, sitten kumminkin.


sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Pienen hetken katoan, unohdan miten isojen ihmisten kuuluu kannatella itsensä, kohdaten maailma tuntien jokaisen askeleensa kuin kaikki olisi jo kertalleen nähtyä ja tunnettua. Olla koossa miten olla koossa kun tunteet ovat liian isoja pienen mielen käsitettäväksi. Useimmiten tuntuvat olevan.

 Toisinaan tuntuu että olisin kuin kultakala, minuutin muistilla, hätkähdän kerta toisensa jälkeen törmäten oman kupuni seiniin, tässä ovat rajani ja loputtomat rikkinäiset kohtani jotka elävät osana jokaista tarinaa. Tunteet ottavat vallan jonka edessä kutistun - vaikka kuinka monta kertaa olenkaan todennut että höps vain (hullunkurisia) aivoimpulsseja rakasta ystävääni lainaten.

Oudoilla kulmilla, jätän jälkeeni yhden uuden alun, alun jota tavallaan olen osa mutta silti pienempi kuin kaksi. Kylässä, tuttu ja kuitenkin vieraana, arjessa vain ohimennen ja vilahduksin. Enkä tiedä miten olla, haluan löytää oman koloni sieltä. Haluaisin huutaa pelkoni pois niin että voisin olla aina vain vahva. Mutta näinä hetkinä olen kaikkea muuta. Onneksi on paljon hyvää, oikeasti, enimmäkseen kaikkihan on just nyt vain hyvää.