sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Lakatessaan haaveilemasta

Istun ventovieraan sängynlaidalla, katselen miten sen varovainen katse harhailee valkoisilla seinillä ja vaitonainen olemus ottaa tilansa, valkoisissa verhoissa ja anonyymeissä lakanoissa, loputtomassa valkoisuudessa sumuinen mielenmaisema. Ja mietin hiljaa; noin sen päivät kuluvat ja hukkuvat; tunnit seisovat paikoillaan ja tuleva on harmaa virikkeettömyyden jatkumo vailla odotusta.

Mielessäni syntyy hento kuvitelma siitä millainen ihminen sen katseen takana on joskus elänyt. Siinä kuvassa on paloa, pilke silmäkulmassa ja mustaa huumoria, pidättelemättömyyttä. Nyt se on haalea, etäinen kuva ihmisestä joka joskus on todella elänyt
, hauras kuin lapsi vanhan ihmisen kehossa. Iso mies pienessä kippurassa.
Sisälläni herää pakahduttava suru, mutta on pakko pysyä koossa. Tunnin ja kaksi istun sängyn kulmalla, hieron pieniä ryppyisiä varpaita ja yhtäkkiä tuntuu kuin valkoinen askeettinen huone ja sairaalan haju olisi imenyt meidät kummatkin tyhjyyteen, outoon raskauden ja avuttomuuden tilaan jossa jokainen sana on sanottava kuiskaten. Kaikki sanat hukkuvat mitättömyytensä sen suuruuden keskellä. Silti puhun, annan sanojen tulla virtana, toivosta ja kauneudesta, pieniä tarinoita elävästä elämästä, enkä lakkaa puhumasta vaikka tunnen taas naiiviuteni ja tietämättömyyteni.
Jostakin on löydettävä ripe toivoa.

Sä olet enkeli, hento ääni sanoo.  Mutta tosiasiassa olen hetken vain pieni tyttö, joka on eksynyt liian ison vastuun keskelle yrittäen sulkea toisen halkeamia korulausein ja sen pienen ymmärryksen verran mitä on ehtinyt 20 vuodessa saavuttaa, enkeli tekisi ihmeitä jos sellainen olisi. (Joskus toivoisin uskovani sellaiseen.) Mutta niin, miten nostaa toisen pystyyn sellaisesta mistä ei tiedä mitään, tarvitaan silta (eläytyäkseen, ymmärrys) jotta ote olisi tarpeeksi vahva - enkä tiedä mistä rakentaa sellainen.
Mutta lupaan palaavani.


Ulkona poltan tupakan, sauhujen mukana muutamat pakahdutetut kyyneleet, haihdutan ilmaan raskaan harson, heijastuksen toisen tuskasta. Palaan omaan elämääni, se tuntuu kaiken sen rinnalla sopivan pieneltä ja helpolta ja kaikki on vielä mahdollistä, siinä hetkessä ajatus saa alleen aika paljon voimaa. Siinä kuplassani olen turvassa. On oltava aika kiitollinen tästä kaikesta, jaloista jotka kantaa, mielestä joka toisinaan horjuu mutta ei vielä koskaan ole kadottanut toivoaan kokonaan.






                                                                                                                                                                                                                                                

keskiviikko 3. huhtikuuta 2013

  Kaks hönöä yön humussa





 Loksahduksia. Kaikki on aika kohdillaan, luulen, kaikki se mikä juuri nyt merkitsee. Elämä on laiffii, kauheen hienoja hetkiä. Kaksi päästä varpaisiin onnistunutta päivää, ajatuksia onnellisuudesta, sellaista kaikkea.

Ja mä mietin että jotakin on taas tapahtunut. Öisissä askeleissa viimeinen kesä muuttaa muotoaan, syntyy uudeksi, ja niin se vain tapahtuu, yksi muisto menettää paikkansa. Se on haalistunut, kulahtanut kuva hölmöydestäni kauan sitten ja tuntuu yhtäkkiä naurettavan mitättömältä. Syntyy eheä nykyhetki, täyttymys, kaipauksen vastakohta. Tai oikeasti, se lakkasi jo ajat sitten, tämä hetki vain herätti siihen miten totta se on.

Askeleeni ovat kevyet kun maailma sisälläni tuntuu hiljakseen muuttuvan ja samalla tunnen että jokin ehkä kasvaa, syntyy niistä askeleistani. Jokin mitä en vielä osaa nimetä. Kaisaniemen sillalta pysähdyn katselemaan pysähtynyttä yötä ja sinkoileva levottomuuteni on muuttunut joksikin hyväksi, kauniiksi elämän impulsseiksi jotka odottavat purkautumistaan. Viime viikkojen ajelehtiminen kummassa melankoliassa, eksyneisyydessäni on kadonnut ja hetken ihmettelen oliko sitä edes. Hymyilen ja hyräilen hiljaa askeleiden tahtiin ja kaikki on hetken vain yksinkertaista, suloista nuoruuden pyörrettä ja häilyvä ote lapsuuteen. Ei ole kynnyksiä tai kuiluja joihin tipahtaisin, vain sulavaa ajelehtimista, mielen rauhaisaa liikettä.

Ja niin elämä vain tapahtuu ja musta on aika hauskaa että välillä voi olla vähän pihallakin. Ei se oo niin justiinsa sitten kumminkaan, mitä siitä että välillä on vähän miten sattuu tai mitä siitä että toisinaan ei ole vastausta mihinkään, on kuitenkin hetkiä jotka herättävät aina uudestaan henkiin. On taas ote, hauras mutta erittäin todellinen ja näkymä vähemmän sumuinen. Nastaa. Sanat ovat taas vähän hukassa ja ajatukseni katkonaisia, mutta sentään minä olen tässä eikä mikään ole hullummin. Tai siis paljon enemmän kuin keskinkertaista, joo.