sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Olen ollut viime päivät aika onnellinen. Sillä tavalla vapaa ja kevyt, unohtanut kuilun ihanteen ja toden välillä ja vain elänyt. En tarvitse mullistuksia ympärilleni, saadakseni kuitenkin loksahduksia sisälläni aikaan, loppuen lopuksi kaikki voi lähteä yhdestä kohtaamisesta tai lauseesta jonka bongaan bussipysäkkiin raapustettuna. Tiedän ettei pitäisi tarttua jokaiseen loksahdukseen sillä asenteella että tästä eteenpäin kaikki on helpompaa, mutta joka kerta hairahdan uskomaan siihen että jokainen muutos on pysyvämpi kuin sata edellistä. Totuus taitaa kuitenkin olla ettei elämä koskaan lakkaa olemasta satunnaista rämpimistä ja kamppailua, on tietyt pisteet joita kuitenkin kantaa mukanansa ja tapansa tuntea ja kokea. Se on mitä on ja sen mukana on elettävä, turha taistella liiakseen tosi-asioita vastaan, koska jokainen niistä ei taida olla vielä valmis muutokselle.

Mutta NYT just ei ole väliä sillä mitä tulee huomisen päivän mukana tai siitä edeltävän ja koko loppuelämä, koska nyt hymyilen siksi että elämä ihan oikeasti on aika kivaa.

Eilen tanssittiin aamutunneille saakka ja neljältä hipsittiin kuorsaavaan taloon. Se oli mega hyvä ilta.

Ps. Harmittaa etten ole kovin jaksanut kameraani kanniskella viime päivinä, mutta tässä yksi sairaan onnellinen hetki viikon takaa:, (true love, serkkumimmi!)




keskiviikko 6. maaliskuuta 2013

Ja niin, yöfunderointia

Kahlaan läpi päivien, latelen hölmöjä latteuksia ja purkaudun ihmetellen tuleeko aikaa jolloin voisin todeta joo eipä tässä ihmeitä, ei mulle oikeastaan kuuluu mitään. Jo viikko saattaa olla suurta sisäistä mullistusta ja kasa (kuvitteelisia) oivalluksia ja käännekohtia, todellisuudessa kyse on usemmiten kuitenkin vain hetkellisistä tunnetiloista jotka eivät tulevaa kummemin hoksauta suuntaan taikka toiseen. Yhteen pieneen hetkeen pakataan taas puoli maailmaa ja paikkaan ikävää joka on ehtinyt kertyä. Mutta miksei välillä voisi vain sydänkin hiljentyä, mietin, näiden viikkojen keskellä kun ei oikeastaan ihan totta ole tapahtunut mitään. Todeta että kaikki on vain tavallista, ei mullistavaa. Ja se on ihan okei. Tavallisuus tekee vain mieleni levottomaksi, kaipaavaksi, liikaa tilaa ja vähäpätöisyyttä.

Huomaan kaipaavani ääripäitä. Sillä välillä tuntuu, että vain niistä elän todella. Ääripäiden voimasta toisiinsa, laitamilla elämä paisuu isoksi kauneudeksi tai isoksi rumaksi suruksi, mutta ainakin olemassaolo enemmän kuin epämääräistä höttöä ja haalistunut mieli. Mitään en itsessäni pelkää niinkuin tyhjyyttä, Kumpa osaisin selittää. Kaipaan tunnetta. Ääripäät muistuttavat siitä että olen tässä, vahvasti olemassa ja että jokin vaikuttaa syvästi, sidoksesta kaikkeen tähän. Ja kaikki on kaikki, hyvä ja paha äärilaita, mutta tarvitsen nämä kaksi voimaa ollakseni oikeasti.

Nyt on vähän pieni mieli ja uupuneet ajatukset jotka toistavat itseään, mutta tasapaksun turvissa elämä ei ainakaan ole heikoilla jäillä. Se vain on ja se kai se on välillä ihan hyvä vaikken osaakkaan oikein elää sen turvissa. Olen niin jatkuvan seikkailun tarpeessa, koska that`s me! Hölmöä.

ps. O ou. Välillä pelkään kuulostavani dramaattisuudessani vähän Jipulta. Kaikella rakkaudella, digaan jopa hänen musiikkia, mutta ihmisenä vain aikamoista ylidraamailun meininkiä. Meitsi nyt vaan tuppaa menemään vähän överiks välillä, mahtiponteilu on the way to go mulla sitten vissiin.