tiistai 26. helmikuuta 2013

Elämästä häkeltynyt



Välillä ote syntyy hetkessä, perhosvaikutuksen voimasta, sattumista tai palasesta joka yhtäkkiä loksahtaa niin että yksi tyhjyys täyttyy. Kohtaan sattumalta salaa ikävöidyt kasvot kahvilan nurkasta ja löydän toisen todemmin, yksi ihmissuhde syventyy ja toinenkin kokee tärkeän havahduksen hetken. Piirtyy muutama tärkeä merkitys ilmaan. Aika seisahtaa toisen kasvoilla, ja kevät loihtii sisälleni uutta voimaa. Mä olen niin paljon enemmän tässä kuin vuosi sitten, kaikki on oikeastaan aika hyvin kasassa. Ja missä välissä kaikki tapahtui, rohkeampi ote kaikkeen, elämiseen itsessään. Sanoissani ei ole koskaan voimaa tarpeeksi, mutta silti en lakkaa kirjoittamasta, siitä miltä tuntuu tuntea ja olla elossa näin äärimmilleen kuin satunnaisissa sykähdyksissä ja tästä kaikesta. En enää hae kirjoittamiseni kautta mitään sen enempää, olen vain yksi hölmö flow joka hölisee milloin mitäkin ja "luomiseni" ei pyri muuttamaan kenenkään maailmaa, mutta silti tuntuu itselleni tärkeältä sanoa nämäkin sanat ihan vain sanoakseni koska nyt tuntuu siltä.

Ps. Hui aika jännää olen alkanut pitämään videopäiväkirjaa, siis ihan vain itseäni varten mutta kumminkin. Se on semmonen itsensä kohtaamisen haaste, aika hurjalta tuntuu vielä, mutta oon alkanut jo hahmottaa itseäni vähän eri tavalla, hiffaamaan juttuja ja sitä miten itseäni ilmaisen. Kuka on se joka puhuu itselleen, kun ei ole kenenkään heijastuksia, kertoja ääni on erilainen, vieras ja samalla niin tuttu. Muistuttaa yllättävän paljon sitä sisäistä ääntä.Kokeilkaapa, itse inspiroiduin kun yksi kaveri on vuoden verran pitänyt ja hehkuttanut.




sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Nähdäkseni










'




























En tiedä mistä aloittaa, mihin tarttua kertoakseni asiat niin että merkitykset asettuisivat oikein. Viime viikot ovat olleet merkillistä ja outoa aikaa, raastavaakin. Ja samalla monessa mielessä myös hyvin vähäpätöistä, päiviä joista on jäänyt käteeni vain turta katse peiliin ennen unta. Levoton mieli joka ei anna tilaa rauhalle, katse joka vaatii muuttumaan väärällä hetkellä ja päivät joissa on lipunut pois itsensä luota. Ympärilläni on tapahtunut suuria asioita, elämän mustia käännekohtia joiden edessä ulkopuolisena tarkkailijana on voinut tuntea olevansa vain totaalisen hukassa. Asioita joiden ympärillä sanat ovat turhia, mutta silti tuntien itsensä riittämättömäksi kun niitä ei löydä. Ja yhteen halaukseen sitä yrittää mahduttaa kaiken sen missä tulevat sanojen seinät vastaan. 

Tänään heräsin monen viikon jälkeen taas elämän hekumaan, auringon hehku rakkaan kasvoilla herätessäni oli onnellinen näky ja isoisän tuttu tuoksu lämpimässä halauksessa jota yhtäkkiä tajuaa kaivanneensa hirveän paljon. Huomasin ajattelevani mä rakastan sua, mutta en sanonut ääneen. Ja sitten oli maailman suloisin brunssi joka kesti aamusta iltaan, tiiviskasa levällään naurun rytmissä hytkyen. Silmät kiinni ja elämä kantaa.

Hetkessä lakkaan kaipaamasta muualle ja kantamasta huolta jolle en voi tehdä mitään, kaikkea sitä mikä on liian kaukana vaikuttaakseni ja lähetän mielessäni lentohalauksen rakkaan matkaan joka istuu lentokoneessa kohti Nepalia ja toiselle surun äärellä. Ajattelen ikävää, miten monella tavalla se juuri nyt koskettaa. Miten monin tavoin ikävä saa muotonsa ja merkityksensä yhdessä ihmiselämässä. Ajattelen loputonta ikävää, ikävää joka jää asumaan ihmiseen toisen poistuessa ja miten vähän siitä ikävästä tiedän. Ikävää jolla on raaminsa, onni siinä ikävässä jonka tietää päättyvän kun toinen tulee takaisin. Ikävää elettyyn ja ikävää kaikkeen, ympäripyöreää ikävää joka ottaa valtaansa hetkinä jolloin elämästä tuntuu puuttuvan jokin oleellinen palanen.

Ja yhtäkkiä elämä tuntuu saaneensa ihan uudet mittakaavansa, niinkuin hetkessä sitä olisi yhtäkkiä havahtunut kaikkeen uudella tavalla. Miten väärissä mittakaavoissa olenkaan antanut itseni tuntea ja murentua. Kun kaikki on kasassa ja silti on antanut itsensä kaatua. Kun kaikki on hyvin ja silti löytänyt porsaanreikiä johon on tarttunut liikaa.





sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Tilasta rajalla ja mielen hulabalooot

Katoan tunteihin, harmaa Helsinkia avautuu ikkunalaudaltani ja mikään ei hetkeen kosketa, olen tarkkailija, hiljainen hehku kulmalla, kätkö joka ei osaa selittää edes itseään ja varovaiset sanat joita etsii sumusta päässään. Kaikuu kadun ääniä ja tuulen humina jossa hiutaleiden tasainen tahti ei muuta vain vähän turta mieli ja hiljaisuus sisälläni. Tässäkö sitä taas ollaan, katkeransuloista sitähän tää kaikki on. Olisit nyt kerrankin lempeä, voisimpa ohittaa varjopuolen. Tarttuisin käteesi ihan milloin tahansa. Mussa on rohkeutta tarttua, mutta ei ojentaa omaani vielä, ei just nyt ei ihan vielä. Kaipaan varmuutta, liikaa jokaiseen askeleeseeni.

  Tää pyörre tekee mut hulluksi, liikaa funtsailua ja kaipuu toiseen. Ei tässä oo järkeä, horjahdin vain hetken verran. Kai ne on vain nää harmaat sunnuntait, miten mitättömältä oma elämä tuntuukaan toisinaan. Olen kyllästynyt elämään tunnustellen askeleitani liikaa, niin helposti kaikki jää paikoilleen kun odottaa vain hetkeä oikeaa hetkeä. On kai luotava ne hetket itse, mutta milloin on valmis pistämään itsensä alttiiksi, onko järkeä, onko hitto vie kuka sen kertoisi. Intuiitio, mutta suurten "valintojen" edessä siihen luottaminen tuntuu heikolta jäältä.

Mutta elämäänsä ei voi laskelmoida loppuun asti, joskus on vain mentävä. Go for it, helppohan se on sanoa, anna elämän kantaa ja vittu kaikki on tässä ja nyt joojoo, carpe diem ja hiiohei. Toisinaan sitä kääntää takkinsa itselleen ja kiva on hetki tässä olla oikein kyynisenä ja uhmakkaana. vähän kieriskellä itsesäälissä, ei sellaista kauaa jaksa kun on kasvanut jo näin isoksi että ymmärtää miten vähän sillä saa mitään aikaan. Kohta elämä havahduttaa taas ja järjestykseni palaa.

Tunnen oman naiiviuteni kyllä, lapsellisuuteni tietyissä jutuissa kuten tähän hetkeen kiteytyy, mutta tässä sitä kasvetaan, kootaan kokonaisuutta ja välillä taannutaankin joo se on tän homman kiertokulku vaikka se onkin välillä vaikea hyväksyä itsessään. Mutta mä yritän antaa tilaa, tärkeintä antaa tilaa.






torstai 7. helmikuuta 2013

Kaikki muuttuu hiljakseen, antaa muuttuu vaan. mähän kuljen tän kaiken mukana, kasvan osaksi jokaisella askeleellani

Muistan kuvan nyrkkeilysäkistä, vuosi taakseppäin pakenin siihen kuvaan usein. Siinä olin voimakas ja tunteeni saivat järkevän muodon. Ei selityksiä, vain liike, joka puhdisti. Yksinkertaiselta tuntui paeta vihaansa ja hölmöytensä jättämää riittämättömyyttä fyysisen voimansa kautta. Kun keho kantaa, vaikka mieli ei ole koossa. Kun tunnetta on liikaa, sanat tuntuvat usein turhilta, koska niitä ei koskaan ole tarpeeksi ja se minkä yrittää sanoa, muuttuu latteaksi ja haaleaksi versioksi totuudesta. Silloin osaan vain itkeä ja sanoa emmä tiiä, tää jotenkin emmä tiiä. sattuu. Ja käännän katseeni pois.

Nyt se kuva on kaukana. Eilen yksi puhui siitä mikä joskus olin, kysyin hämilläni missä hetkessä tämä mikä oli, sai uuden muotonsa. Yksi vuosi, kaikki on tapahtunut vaivaisessa vuodessa, vaivaisessa vuodessa heikkouteni on väistynyt ja olen alkanut elämään. On tunteita joiden edessä luhistun edelleen, on epävarmuus jonka kohtaan tiettyjen ihmisten läsnäollessa ja uusissa tilanteissa, mutta silti kaiken kaikkiaan hallitsen kokonaisuutta enemmän. Olisi niin monta joille tahtoisin nyt sanoa, katsokaa, olitte väärässä. Musta on muuttumaan. Mutta mitäpä niille todistelemaan, jotka tekivät siirtonsa jo. 

Niin moni hetki on mennyt, niin moni kohtaamista joista olen saanut oppia ja kasvaa. On ollut monta alkua ja monta loppua. Tarinoita jotka ovat hetkessä kasvaneet merkittäviksi mutta loppuneet sellaisella ryminällä että on ollut vaikeaa käsittää. Monta rakkauden alkua, jokaisessa päätöksensä tavalla tai toisella, ilmaan haihtuen tai kuin seinä siinä vaiheessa kun tulevat sanat jotka tekevät kaikesta liian totta. Tässä hetkessä kaikki on auki, niin kauan kun ei ole sanoja, ei ole myöskään suljettu mitään pois. Tavallaan aika kutkuttavaa, mutta samalla pelko siitä miten lähellä on reuna joka ratkaisee. 




Mutta mä elän ja tuntuu hemmetin hyvältä elää ja olla vähän näin ja noin levällään sydämeni tahtiin.


sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Valahtaneiden päivien seasta, olen herännyt itseeni uudella tavalla






Siis ihan kummia hetkiä kertaa sata huutomerkkiä. Kaiken tavallisuuden seassa, valahtaneiden päivien seasta, olen herännyt muutaman kerran ajatukseen mitä hittoa, missä mä olen, tää ei oo mun elämää. Niin kuin irrallisia palasia kaikesta siitä minkä kokee omakseen, eksyneenä vahingossa osaksi outojen kohtaamisten kautta. Sumun takaa, tutkailen väreilevää maailmaa kuin hidastetusta filmistä joka kertaa toisensa jälkeen repeattaa ja yritän koota sitä uusiksi. Mutta maailma katoaa edestäni, sirpaloituu aina ennen kuin ehdin saada sen valmiiksi. Näen kasvosi utuna ja todellisuus on täällä hetken vieras ja etäällä kosketuksestani, en tiedä onko se hetki minuutteja vai tunteja, kuulen vain kitarasi sävelet jotka luovat rytmin jonka perässä en pysy, rytmin jonka elän jokaisen aistini voimin. Olen sen keskellä pienempi kuin tahtoisin enkä osaa sanoa sanaakaan.

Eilen napattiin ystävä hyvän kanssa bussi x ja päädyttiin oudoille kulmille missä hiljaisuus kaikui kerrotalojen sekamelskassa, Kannelmäen pubiin kävi tiemme loppuen lopuksi. Meitä ympäröi toinen vieras maailma (erilainen kuin edellisenä iltana) surullisia ihmiskohtaloita joiden humalainen katse on täynnä melankoliaa ja harhailee kaukaisuuteen, ehkä se hakee elämää joka ei koskaan toteutunut sellaisena kuin sen ehti mielessään rakentaa, jotakin kadotettua aivan varmasti. Ja sitten me, kontrasti - kaksi iänikuista hönöä jotka tanssahtelevat elämän impulssista toiseen eikä mikään ole vielä kulunut loppuun, mikään mahdollisuus ei ole vielä kaadettuna kumoon. On tää elämää, on tää, merkityksettömät hetketkin ovat osa merkittävää kokonaisuutta ymmärrän ja sitten ovat nämä, joista havahdun siihen että hitto miten siistiä elää.

Nykyään olen oppinut vaatimaan vähemmän, rakastaakseni elämää, olen oppinut tyytymään itsessänikin vähempään -todeten, kaikki on ihan hyvin jo näin eikä tarvii muttuu, ei tarvii väkisin myllätä itseään ympäri, löytääkseen. En enää aivan tiedä mitä löytämisella tarkoitan, en edes tiedä mitä varsinaisesti etsisin. Iänikuisia ovat tietyt kysymykset ihmisessä, mutta vastaukset muuttuvat jatkuvasti elämän liikkeen mukana. niitä ehtii vielä myllätä, en kuitenkaan jaksa kuluttaa itseäni loppuun mylläämällä liikaa. en enää.

Olen tuntenut itseni olevaksi ja toisaalla haaleaksi versioksi itsestäni, ennen kaikkea vähän eläväksi kaaokseksi, mutta nykyään osaan elää sen kaaoksen keskellä, koska palikat ovat tulleet tutuiksi. tai jotakin en aivan osaa selittää.


ps. filmifotoi vähän, eikä mitään muokkailu-meininkejä.