On niin kovin tunnetta kaikessa, sanasi kauan sitten uskalla elää ovat kasvaneet todeksi. Sanat teoiksi ja elämäkseni. Yöstä on turvallista kävellä pitkin katuja käsikynkässä kun koko maailma keinuu hiljaisuudessa askeleidemme tahtiin ja elää kärrynpyörissämme keskellä tietä. Tuomiokirkon portailta kaikki avartuu eri tavoin kuin se on ennen avautunut. (Sillä sisälläni jokin on mennyt eteenpäin, kuihtunut ja kasvanut, syntynyt kuin uudeksi niin tämä kaikki minkä olen jo toistanut moneen kertaan.)
Kaikki on tuoreempaa, kirkkaampi mieli ja valoa kohtaavissa katseissa. Viimeksi siellä istuessani olin eri, olin keskeneräisempi kuin tänään. Yhden kanssa löydetään toisemme uudestaan, uudella tavalla, oikeammin kuin ennen, näinhän tämän kuului mennä, ajattelen. Näin tämän kuuluu olla.
Joskus vaaditaan etäisyys nähdäkseen mahdollisuuden ja mahdottomuuden, saavutettavan todellisuuden kahden ihmisen välillä. Mutta nyt näen kaiken, oman hölmöyteni ohitse. Olen eri kuin silloin, en vajoa enää tunteisiini ja tukahdu pienuuteni, toisen loistokaan ei saa enää rakkaudessa sillä tavalla kutistumaan ja itseltään katoamaan. Moni asia on helpompaa, osaan ottaa tilani ja uskoa omien askeleideni voimaan.
Toisen kanssa hiljaisilla kaduilla, puhutaan rakkaudesta, olisipa aika kiva olla rakastunut sanot. Mietin olisi ja sitten mietin toisaalta hyvä näinkin. Onhan kuitenkin käsi johon tarttua, ihmisiä joihin painautua kiinni, joiden kanssa pelkoni katoaa ja kaikki on suurempaa. Haluan lakata kaipaamasta, lakata ripustautumasta siihen kaipuuseeni, sillä kaikki se vie etäämälle tästä.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti