maanantai 28. tammikuuta 2013

Pala palalta rakentelen, vähän tsekkailen ja muovailen, alan nähdä vuosien jäljen

Vastapäisessä ikkunassa syntyy ilmavirta, näen kuinka käsi syöpyy poskeen ja kattolamppu heilahtaa. sitten kasvot katoavat hämärän peittoon. Säpsähdän koko kehoni lävitse käy kavahdus, ja hetken kaikki on pysähtynyt ja hälyinen äänimaisema takanani karannut pudotessani tähän kuvaan. Olen kaukana, monen korttelin takana enkä tiedä siitä elämästä yhtään mitään, vain kahdet kasvot hämärässä joiden piirteitä on mahdotonta erottaa ja tämä kumma hetki. Näen sekunnin murto-osan yhdestä olemassaolosta ja tunnen tietäväni enemmän kuin moni lähellä. Ehkä kuvittelin. Ehkä näinkin vain lampun heilahduksen ja kuvittelin liikkeen joka sai ilmavirran aikaan kuin tyhjästä. Niin se ehkä oli, ehkä. sekuntissa kuva on kadonnut ja kun lamppu lakkaa heilumasta, palaan.
Tähän. Istun Sky Barissa, koulumme ruokala, ylväs nimi ja kaaottinen todellisuus, yhtä suuri kuilu kuin illuusiolla mitä olin kehitellyt näistä vuosista lukiossa johon kuvittelin kasvavani kiinni. En kuitenkaan kasvanut ja kohta jo lähdenkin, vuodet sulautuneena toisiinsa. Olen kulkenut mukana, sitten kumminkin, kaiken aikaa vaikka välilllä luulinkin eksyttäneeni itseni tänne kokonaan.

Taiteilija, ajattelin pienen hölmön sydämeni voimin, ties vaikka musta tulee taiteilija - kirjailija, ajattelin vaikka tosiasiassa enää en edes tiedä miksi. Nykyään kirjoitan vain satunnaisia ja irrallisia pätkiä elämistä tässä ja ympärilläni, teille ventovieraille ja muutamalle rakkaalle. Vain pätkiä, tavallaan aika turhaa tuumin usein. Mieleni ei enää osaa koota punaisella langalla sivukaupalla yhtä kokonaisuutta. Pienenä kirjoitin kaiken aikaa, kuvittelin että musta kasvaisi oikea helmi - myöhemmin ne tarinat eivät ole näyttäytyneet sen ihmeelisempinä kuin kenen tahansa pikkumielen hömpötykset. Mutta se oli kuitenkin jotakin mistä elin silloin ja muulla ei kai ole väliä. Kirjoitin paljon rakkaudesta, kaiken aikaa asetuin sen yläpuolelle niinkuin siitä olisi jotakin todella tietänyt. Hohoh naurettavaa, mutta tavallaan ihan suloista näin tarpeeksi usean vuoden etäisyyden takaa. Oikeastaan olen se aika sama vieläkin, sitten kumminkin, (siis rakkaus-jutussa en helmi-kuvitelmissa).

Kyllä sitä kymmenessä vuodessa ehtii aika paljon ymmärrystä mukaansa haalia, mutta myös kadottaa taitonsa elämiseen, elämiseen impulsiivien vietävänä ja paljaana vilpittömyydessään ja ilossaan, vapaana itsessään, ei peittoa päälle, valot saavat olla kohti enkä pelkää katsoa teitä silmiin koska vielä en ymmärrä mitä pelko on ja miksi tuntea pelkoa kun voi rakastaa.

Mutta jossain vaiheessa sitä tajusi että juuri siksi tuntea pelkoa että rakastaa niin saamarin paljon. Nyt pitäisi kirjottaa äikän esseitä, kilokaupalla mutta kirjoitan tätä koska aivoni kapasivat lepoa, vapaata hölötystä hetkeksi. Ja sitten päädyn aina puhumaan rakkaudesta, hölöööö niinkuin elämä ei olisi mitään muuta. Mutta kun rakkaus on kaikessa, se on se on se on. siksi. näissäkin tavallisissa päivissä kiireiden keskiössä.






sunnuntai 27. tammikuuta 2013

En aina oikein ymmärrä tätä ihmisenä olemista, ihmisyyttä ja sen tasoja, miksi tehdä kaikesta niin monimutkaista. Miksi ei vain eläisi, kattellaan on hyvä vaikka epämääräisyydessään ei koskaan sinetöikkään mitään, mutta se antaa tilaa. Tilaa asioille tapahtua suuntaan ja toiseen, niinku elämä kantaa meinigillä ja sitä rataa.

Ja niin asiat tapahtuvat, katselen niiden kulkua toisinaan kuin joku muu olisi rakentamassa tätä tarinaani, häkellyn ja sekoitun sekaan, kompastelen kaiken aikaa ja etsin liikaa, mutta loppuen lopuksi - väliäkö sillä etten aina ymmärräkkään mitä olen osa ja miksi, miksi kaikki tämä. OLKOOT kaikki on kuitenkin just nyt aika hyvin koossa.

Yksi kysyi kerran mikä on sun elämäs tarina, en osannut vastata enkä oikeastaan vieläkään osaisi kiteyttää elämääni pähkinänkuoreen. Mutta ei se mitään, vaikka tästä ei saisi suurta tarinaa muiden korville, se on ollut suurta itselleni enkä lakkaa häkeltymästä vaikka välillä kaikki onkin turhan takkuista ja hämyä.




tiistai 15. tammikuuta 2013

Paussi

Vain oma tuttu maailmani ja sen virtaukset; Sisäinen kaaokseni hälvenee, sulkiessani silmät, kaaos vain katoaa. Viime päivät ovat olleet hektisyydessään aika raastavia, työjuttuja ja kasa muuta, tavallista elämän pyörrettä mutta voimia vievää silti.

Uusi avustettavia (teen siis henkilökohtaisen avustajan hommia jos en ole vielä tullut maininneeksi...kun en täällä vissiin hirveästi elämästäni konkretian tasolla ole kertonut) ja uusia tuulia muutenkin, hyviä ja huonoja, paljon hetkiä joita en ole osannut nimetäkkään. Eilen kävellessäni nauroin ja itkin samaan aikaan, mitä ihmettä, voiko tuntea kummatkin ääripäät samaan aikaan, ihmettelin. Nähtävästi. Elämässähän mikään ei taida olla mahdoton yhtälö, tunteet voivat lomittautua ja liittoutua ihan miten vain. Ikuista ristiriitojen loistoa. Kaunistakin välillä sellainen häilyvyys, kiehtovaa kummallisuudessaan.

Hyvä ilta, lainasin kirjastosta body flow dvd:n ja vähän tossa pääsin äsken aika flow tunnelmiin, joogan tyylistä meininkiä, suosittelen!

Tällasta tänään...




keskiviikko 2. tammikuuta 2013

Omalle pienuudelleni nauraen, heitä ylävitoset huikkaan ei tää oo mikään murheenkryyni tää elämä


 On niin kovin tunnetta kaikessa, sanasi kauan sitten uskalla elää ovat kasvaneet todeksi. Sanat teoiksi ja elämäkseni. Yöstä on turvallista kävellä pitkin katuja käsikynkässä kun koko maailma keinuu hiljaisuudessa askeleidemme tahtiin ja elää kärrynpyörissämme keskellä tietä. Tuomiokirkon portailta kaikki avartuu eri tavoin kuin se on ennen avautunut. (Sillä sisälläni jokin on mennyt eteenpäin, kuihtunut ja kasvanut, syntynyt kuin uudeksi niin tämä kaikki minkä olen jo toistanut moneen kertaan.) 

Kaikki on tuoreempaa, kirkkaampi mieli ja valoa kohtaavissa katseissa. Viimeksi siellä istuessani olin eri, olin keskeneräisempi kuin tänään. Yhden kanssa löydetään toisemme uudestaan, uudella tavalla, oikeammin kuin ennen, näinhän tämän kuului mennä, ajattelen. Näin tämän kuuluu olla.

Joskus vaaditaan etäisyys nähdäkseen mahdollisuuden ja mahdottomuuden, saavutettavan todellisuuden kahden ihmisen välillä. Mutta nyt näen kaiken, oman hölmöyteni ohitse. Olen eri kuin silloin, en vajoa enää tunteisiini ja tukahdu pienuuteni, toisen loistokaan ei saa enää rakkaudessa sillä tavalla kutistumaan ja itseltään katoamaan. Moni asia on helpompaa, osaan ottaa tilani ja uskoa omien askeleideni voimaan.

Toisen kanssa hiljaisilla kaduilla, puhutaan rakkaudesta, olisipa aika kiva olla rakastunut sanot. Mietin olisi ja sitten mietin toisaalta hyvä näinkin. Onhan kuitenkin käsi johon tarttua, ihmisiä joihin painautua kiinni, joiden kanssa pelkoni katoaa ja kaikki on suurempaa. Haluan lakata kaipaamasta, lakata ripustautumasta siihen kaipuuseeni, sillä kaikki se vie etäämälle tästä. 

.