sunnuntai 30. joulukuuta 2012

Etsimättä, löydänkin, nappaan tuulesta kiinni huojuen ja olen koko olemassaoloni voimin tässä




























Olen tässä, viime päivät tai ehkä viikotkin, olen ollut vain tässä, tarkkaillut hiljakseen lipuvaa aikaa. Ei hätää, ei yhtään mihinkään, yön pehmeys on hyvä ja kantaa oikealla tavalla. Kirjaimet lipuvat, sanat etsivät muotoaan utuisesta unen sekoittamasta mielestä. Tämä häilyvä tila on avara (muutokselle, mille? Jollekkin sen tunnen). Sanat; mistä löytää oikea tapa niitä kuljettaa, mistä luoda eheä muoto, joilla avata maailmani näkyväksi - olen ehkä lakannut vähän etsimästä sitä. Olen lakannut etsimästä sitä elämässä ylipäätänsä, sillä olen tajunnut, että sisälläni ajatus yksinään ei luo loppuen lopuksi paljoakaan muutosta, en saa säröjäni ja henkisiä kahleitani katoamaan vaikka vuoden meditoisin hiljaa. On mentävä konkretian tasolle, elämisen tasolle. Usemmiten vapauteni elää eniten niissä hetkissä joissa liian paljas tietoisuus katoaa. Tai ehkei tietoisuus, mutta liika tiedostaminen, sillä häivytän vain itseäni pois.

En voi koskaan nähdä itseäni ulkopuolelta, se on tosifakta, itsestäänselvyys jolla en maailmaa kovin heilauta. Peilikuvanikin on vain sisäistä heijastustani täynnä, joten on aina minä ja sen monet muodot jotka ovat objektiivisen perspektiivin välissä. Olen ajatellut lopettaa funtsailun että mitä te ympärillä funtsaatte. Jokatapauksessa tapani olla, on aina vain itseäni, en osaa muotoutua kenenkään kautta toiseksi. Olen roikkunut elämäni aikana niin monissa turhissa asioissa, liian monessa ihmisessä ja asiassa, tiedän, (yksi menetetty ihmissuhde, (menneisyydessäni) roikkumiseni vuoksi herätti ja ravisti tähän.) Aika siis lopettaa, todella lopettaa.

Vuoden viimeisiä viedään, hullua miten aika on taas mennyt, ohitseni ja lävitseni. Miten välillä olen elänyt niin impulsiivisella tavalla, kaiken ottanut vastaani vahvasti kokenut vahvasti ja toisinaan kadonnut melkein itseltänikin, latistunut koko universumi lävitseni tunteiden lamaantuessa ja pirstaloituessa.

Mutta olen oppinut paljon, vielä tässä vaiheessa elämää yksi vuosi on iso kasvun askel, vaikka en kaikkea osaa vielä nimetäkkään - tiedän että kaiken hukkumisen ja hajoiluiden jälkeen, voin luoda kuvani uudella tavalla tai luon jo. Kasvoni ovat jotenkin levollisemmat, olemukseni seesteisempi tai vähintään sisäinen tilani. Tämä on hyvä piste, kaikki on hyvin. 

tiistai 25. joulukuuta 2012

Unohtamatta



 Hiljaisia mielen päiviä, läsnä pienssä yhteisessä, kaipaamatta suurempaa, kaipaamatta liikettä itseeni ja ympärilleni. Elämässä kun on liikettä kaiken aikaa, arki on hektisyyden kierrettä, kasa velvotteita ja paineita jotka puskee joka suuntaan, se riittää. Hetkestä hetkeen tuntee olevansa raivaamassa tietään kohti päämääriään, kävellen kysymysmerkkien sumussa - on tehtävä paljon aina enemmän, annettava itsestään, tehdäkseen itsensä näkyväksi, heittäytyä ja samalla pysyä koossa.

On niin helppo kadota itseltään, sulkeutua omaan pienuuteensa jonka kohtaan joka kerta kun alan liikaa ajattelemaan elämääni ja sen tarkoitusta, oman olemassaoloni järkeä ja suuntaa, merkityksiä ympärilläni ja sisälläni, varovaisia painavia askelia joilla luon elämääni tietämättä mihin kuuluisi päätyä. En enää jaksaisi ajatella suuria etappeja ja esittää loputtomia kysymyksiä itselleni, löytääkseni pysyvyyden ja oman paikkani. Viime aikoina olen havahtunut siihen että oikeastaan juttu on oikeastaan niin että tiedän aikalailla kuka olen, tunnen sen vaikken ihan vielä osaa piirtää eläväksi muiden näkyville sanojen lävitse. (Olen tässä, niin yksinkertaista se on, näissä sanoissani. Elän hajanaisimmissakin ajatuksesissani, valokuvassani ja piiroksessani, liikkeessäni, katseessani ja hapuilussanikin, vahvuudessani ja heikkoudessani jotka ovat aina kummatkin osa kaikkea. Tavassani olla läsnä ja nähdä, tuntea ja palaa. Keskeneräisistä paloista syntyy lopulta kaikki.)

Eikä mun tarvitse tietää ja ymmärtää vielä kaikkea. On annettava inhimmillisyyden elää. Viime päivät olen ollut valtavan onnellinen sillä olen antanut näiden ajatusten kantaa ja olla, tuntenut vain hyvää.



 (filmifotoi)


torstai 6. joulukuuta 2012

Ylbbärit

Tais olla parhaimpia päiviä aikoihin. Neljän kaiffarin ylppärijuhlat täynnä lämpöä ja rakkautta, miten sitä tunsi sopivansa jotenkin kaikkialle, jokaisen ympyröihin. Ja sitten yhtä elämän flouta kun tanssimme lävitse yön ihmetellen sitä miten liikkeet vie tunteja tuntematta väsymystä. Viideltä aamusta löydetään itsemme snägäriltä ja naurattaa vain kaikki. Elämä on siinä yhtäkkiä vain koominen nuoruuden pulppuava voima ja hetkellinen huolettomuus. Taisin unohtaa hetkeksi kaiken muun, oli vain juhlahumu ja puhdasta elämää joka raikui meistä jokaisesta. PARASTA.

Kiteyttenä pähkinänkuoreen 05.12.2012: