torstai 1. marraskuuta 2012


En tiedä mitä tapahtuu mutta annan tapahtua, kerrankin vain tapahtua. Hyppään, sitten lennän tai kaadun, loppuenlopuksi päädyn kuitenkin johonkin. Voin ihan hyvin istua hiljaa tunnin ja kaksi, antaa ajan kulua vailla merkitystä - kuulostella mieltäni jolla ei ole mitään sanottavaa, tuntea kaihoa selittämättä, tuntea käsittämätöntä iloa selittämättä, tuntea vapautta vaikka tiedän miten suuri määrä velvollisuuksia odottaa, kaikilla tunteilla ei tarvitse olla nimeäkään, voivat vain vilahtaa ohitseni. Katselen ihmisiä ympärilläni, yksi rakkaus on taas syntymässä näen sen ja viereisessä pöydässä toiset käyvät keskustelua siitä jatketaanko vaiko ei,

yksi maailma syntymässä, toinen hajoamassa. Edessäni on elämä, kaksi käännekohtaa. Olen kuitenkin kaiken sen ulkopuolella, vaikka hetken elänkin mukana satunnaisena spottarina.

Jotenkin olen ehkä sittenkin kasvanut, kun yksi yö sä itket ja sanot näkeväsi muutoksen, että elämä on saanut mussa aikaan uutta vahvuutta, silloin mä tajuan sen itsekin. Ei vain ole mitään hätää, kun ympärilläni on valtava määrä rakkautta, kaikki pelko sen rinnalla kadottaa painoaan. En katoa pelkooni, ei palasia ei mitään. Katoan ehkä liian helposti rakkauteen, mutta se katoaminen on kauneinta maailmassa. (vaikka nyt välillä tekeekin kipeetä kans)

 Keittiön nurkalla on yksi yö turvallisimpia hetkiä, halaus johon voin unohtaa kaiken muun, se on hetki jossa tiedän syntyvän, jotakin haihtuvan, jotakin syntyvän.


Ei kommentteja: