maanantai 26. marraskuuta 2012

Kuplia






Metrossa tunteeni latistuvat, kirkuvan oranssin pakahtuneisuudessa menetän painoni, olemassaoloni on kuin ohikiitävät valopisteet illan pimeässä sumussa, yhtä pientä ja vähäpätöistä, himmeää hehkua. Etäännyn omasta elämästäni sivusta katsojaksi. Ja sumeuden valjetessa, astuessani oranssista maailmasta ulos, näen paljon, paljon enemmän kuin osaan edes sanoa. Metrossa elämä tuntuu kuitenkin vain yhtä pysähtyneeltä, kiireisissä aamuissa haalealta, illalla sumulta. Aina sama juttu.

Kaihona katselen tuntemattoman perään, kun se kävelee ohitseni, jää Hakiksen kulmaan. Hetken leikittelin että se yksi katse oli lupaus, tarinamme alku, sillä ajatuksella leikittelin koko matkan. Katselin miten se elehti puhuessaan puhelimeen, vuorautuen musiikin kuplaan, nojaten ikkunaan, heijastus ikkunasta. Näin meissä jotakin samaa, tuttu katse siinä heijastuksessa. Kaksi kuplaa, jotenkin kohtasivat.  Sitten se jäi pois, noin vain, katosi elämästäni, tiputti tarinaltani pohjan. 

Olin noin puoli minuuttia haikea. Ehei, en sen takia en todella sehän oli vain yksi hölmö ajatus, - mutta miten se tarina oli niinkuin elämässäni monet muut. Tarinat joita olen luonut mielessäni, tarinat joista toinen on ottanut äkkilähdön, minä tai toinen. Lakannut tuntemasta, lakannut olemasta vaikka mielessäni olin jo kirjottanut kaiken valmiiksi. Hämmentyneenä jään katselemaan miten palikat sekoittuvat ja mittakaavat muuttuvat, kokoajan. 

Niin me välillä kuljemme, toinen toistemme ylitse ja ohitse, toisinaan kylmän viileästi. Tuntemattomat eivät vain ole mitään velkaa, tuntemattomien ei odota kannattelevan heikkoina hetkinä. Sillä rakkaus toiseen, sehän se on mikä kannattelee ja tuntematonta tuskin voi osata rakastaa. Vaikka usein mietinkin, kuinka moni niistäkin, pienistä kohtaamisista, vaihtuvat kasvot vastapäätäni, voisinkohan oppia rakastaan niistä jokaista jos vain kohtaisimme oikealla tavalla. Haluaisin ajatella niin, että rakkaus voisi elää jokaisessa, voisi ja voisi. 



Ei kommentteja: