sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Herättiin unistamme

Omien palojemme lävitse tutkaillaan maailmaa,
keräilen elävästä elämästä aineksia saadakseni aikaan jotakin toden tuntuista.
Kaikkialla katseeni hakee visioita,
hiljaisia kuvia alkaa syntyä mielessäni, nuo kasvot ja sen uurteet
ja tuo katse, ajattelen, kaunis katse.

Samaan aikaan tuntuu että olen unohtamassa kirjoittamisen taidon.
Nykyään sanat karkaavat käsistäni, ajatukset ovat mielessäni vain kasa kuvia,
mutta mitä tapahtuu kun päätän etsiä niille muodon paperilla,
menen lukkoon, menen hitonmoiseen lukkoon.

Tyhjä paperi saa mieleni yhtä tyhjäksi, ja yhtäkkiä koko virta on pysähtynyt ja mietin miksi kirjoitan, mitä järkeä tässä enää on.
Siinä pakahtuneessa hiljaisuudessa en kuule enää ajatuksiani, olen liikaa ulkopuolella. Ja tässä mä kuitenkin kirjoitan, hah mikä paradoksi, sanoa ettei ajatuksia osaa pukea sanoiksi ja tässä niitä kuitenkin on. Mutta pointti onkin se että ei niinkuin haluaisin, en tiedä miksi kirjoitan ajatuksiani ummet ja lammet, siis yhtä päätöntä tajunnanvirtaa, yksi ihan tavallinen elämä ja niin.


Voisinhan alkaa kertoa ihan tavallisia asioita, sellaista mitä elämässä tapahtuu eikä vain aina näitä mielenmaisemia. Eilen oli yhdet tuparit, 16 neliötä ja tiivistunnelma jokaisella melkein oma neliönsä, sniis snaas snappi ja punaviini virtaamaan, turhanmoiset humalat pitkästä aikaa. Hassua että senkin melkein olen unohtanut miltä tuntuu kuin mieli on humalan peitossa. Aika kiva tunne itseasiassa. Pitäähän sitä välillä olla vähän sumussa. Muistan miten 11 vuotiaana ensimmäinen humala sai leikkimään lentokonetta, oli huisia, melkein lennettiin, kierittiin matolla ja muututtiin kuin toisiksi. Nykyään sitä ollaan sentään vähän enemmän  todellisuudessa kiinni. 

Kolmen tunnin kiva ameebakasa, kuuuuulas sunnuntai Pariisin kevättä lainaten. Oloni on pöllämystyneen tyyni, darraisen seeesteä. Sou freshhh.


1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

kivoja kuvia, kivat te!näyttää hauskalta.
t.n