tiistai 27. marraskuuta 2012

Eihän me silloin vielä edes tunnettu, ja silti kaikki se oli enemmän kuin tärkeää, olimme täynnä tarinoita, meistä syntyi tarinoita kun maailmat sekoittuivat. Penkki allamme oli kylmä, talvi hytisi luissamme, sen muistan, kaipasimme kesään, kaipasimme aina ja kaikkialle, sillä loputtomalla kaipauksella väritimme kaiken ympärillämme. Se oli kaunis kaipaus, yhdessä luotu, tapamme luoda ja hamottaa, voimamme. Vuosi myöhemmin toiset kasvot. Olisi pitänyt tarttua siihen käteen silloin, olla kääntämättä katsetta pois toisen surusta vaikka se tekikin kipeää. Kuiluja me olemme kaikki täynnä, täynnä selittämättömiä ristiriitoja elämän varrelta, kaadumme omiin jalkoihimme, eksymme ajatustemme luomiin sokkeloihin. Toistenkin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko siinä rajakohta, (silloin en tietenkään ajatellut), ettäkö se yksi kädenpuristus tai toinen jota ei koskaan ollut, että se oli teko joka ohjasi suunnan. Siinä ei ollut ajatusta, ei hetkeä pidemmälle ulottuvaa ajatusta, ohittaessani, ja silti, lopulta siitä tuli sellainen, muutoksen voima. Nyt ajattelen sitä hetkeä ja ymmärrän, miksi vasta nyt. Totta, liian totta, on pelottavaa olla toisen edessä tunteissaan niin totta, säröisenä ja niin auki. Pelkäsin kohdata toisen niin, se oli julminta mitä saattoi tehdä.

Toisinaan sitä näkee ohitse tekojensa, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa tekevät pinnastani rosoisen hauraan. Mutta miten paljon sitä kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Ei kai sitä koskaan tiedä, kuinka moneen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Mutta ei niin tärkeitä, tai yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.

Vain tunteita, merkillisiä aivoimpulsseja, niitä universaaleja joiden äärellä me kaikki joskus luhistumme ja nousemme ilmaan.



Luultavasti en tule keksimään eläessäni yhtäkään uutta ajatusta. Se minkä itse oivallan, oman elämäni kautta luon, senkin joku on jossakin joskus jo oivaltanut. Ehkä pieni Intialainen poika joka kiertää kaatopaikalla, rakentavat elämäänsä ja turvaansa pienin askelin, askeettista mutta elämisen arvoista kai kuitenkin, ehkä surullinen nainen vastapäätäni metrossa, ehkä äitini näissä samoissa nuoruuden kuohuissa. Kuka tahansa. Mutta aivan varmasti joku. Niin monta oivallusta, jolla ei kuitenkaan loppupeleissä ole koko maailmalle juuri mitään annettavaa. Silti itse saan kasvaa niiden pienten oivallusteni lävitse, ne opastavat omassa elämässäni, ovat yhdelle pienelle ihmismielelle suuria. Liikaa tekstiä, yöllinen aivovyöry vei mukanaan. Sain taas otteen, mieleeni, kaikkeen, enempi.


1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

muruset kaukaa etsii alkemistia ja rauhaa
http://ampiaisentori.blogspot.fi/