tiistai 27. marraskuuta 2012

Eihän me silloin vielä edes tunnettu, ja silti kaikki se oli enemmän kuin tärkeää, olimme täynnä tarinoita, meistä syntyi tarinoita kun maailmat sekoittuivat. Penkki allamme oli kylmä, talvi hytisi luissamme, sen muistan, kaipasimme kesään, kaipasimme aina ja kaikkialle, sillä loputtomalla kaipauksella väritimme kaiken ympärillämme. Se oli kaunis kaipaus, yhdessä luotu, tapamme luoda ja hamottaa, voimamme. Vuosi myöhemmin toiset kasvot. Olisi pitänyt tarttua siihen käteen silloin, olla kääntämättä katsetta pois toisen surusta vaikka se tekikin kipeää. Kuiluja me olemme kaikki täynnä, täynnä selittämättömiä ristiriitoja elämän varrelta, kaadumme omiin jalkoihimme, eksymme ajatustemme luomiin sokkeloihin. Toistenkin.

Jälkeenpäin olen miettinyt, oliko siinä rajakohta, (silloin en tietenkään ajatellut), ettäkö se yksi kädenpuristus tai toinen jota ei koskaan ollut, että se oli teko joka ohjasi suunnan. Siinä ei ollut ajatusta, ei hetkeä pidemmälle ulottuvaa ajatusta, ohittaessani, ja silti, lopulta siitä tuli sellainen, muutoksen voima. Nyt ajattelen sitä hetkeä ja ymmärrän, miksi vasta nyt. Totta, liian totta, on pelottavaa olla toisen edessä tunteissaan niin totta, säröisenä ja niin auki. Pelkäsin kohdata toisen niin, se oli julminta mitä saattoi tehdä.

Toisinaan sitä näkee ohitse tekojensa, tietää toki kyllä jokaisen oman kipeän pisteensä, sanat kaikuvat kaukaa tekevät pinnastani rosoisen hauraan. Mutta miten paljon sitä kantaa mukanaan sitä mitä itse on sanonut tai jättänyt sanomatta, tehnyt tai jättänyt tekemättä? Sellaista mitä on jättänyt toiseen. Pienet sanat joilla toista ohimennen on huitaissut, etäisyys jolla on kutistanut toisen edessään, kaikki se "pieni" minkä vaikutusta emme edes hetkessä ole tajunneet. Ei kai sitä koskaan tiedä, kuinka moneen on jättänyt jälkensä. Ja silti sitä itkee omaansa, niinkuin oma tuska olisi jotenkin suuren suurta, koskettaisi jokaista vastaantulijaa. Mutta kun ei. Olen yksi tunnekuohu miljardien muiden seassa. Tunteet yhtä lailla totta. Mutta ei niin tärkeitä, tai yhtä tärkeitä kuin jokaisen muunkin.

Vain tunteita, merkillisiä aivoimpulsseja, niitä universaaleja joiden äärellä me kaikki joskus luhistumme ja nousemme ilmaan.



Luultavasti en tule keksimään eläessäni yhtäkään uutta ajatusta. Se minkä itse oivallan, oman elämäni kautta luon, senkin joku on jossakin joskus jo oivaltanut. Ehkä pieni Intialainen poika joka kiertää kaatopaikalla, rakentavat elämäänsä ja turvaansa pienin askelin, askeettista mutta elämisen arvoista kai kuitenkin, ehkä surullinen nainen vastapäätäni metrossa, ehkä äitini näissä samoissa nuoruuden kuohuissa. Kuka tahansa. Mutta aivan varmasti joku. Niin monta oivallusta, jolla ei kuitenkaan loppupeleissä ole koko maailmalle juuri mitään annettavaa. Silti itse saan kasvaa niiden pienten oivallusteni lävitse, ne opastavat omassa elämässäni, ovat yhdelle pienelle ihmismielelle suuria. Liikaa tekstiä, yöllinen aivovyöry vei mukanaan. Sain taas otteen, mieleeni, kaikkeen, enempi.


maanantai 26. marraskuuta 2012

Kuplia






Metrossa tunteeni latistuvat, kirkuvan oranssin pakahtuneisuudessa menetän painoni, olemassaoloni on kuin ohikiitävät valopisteet illan pimeässä sumussa, yhtä pientä ja vähäpätöistä, himmeää hehkua. Etäännyn omasta elämästäni sivusta katsojaksi. Ja sumeuden valjetessa, astuessani oranssista maailmasta ulos, näen paljon, paljon enemmän kuin osaan edes sanoa. Metrossa elämä tuntuu kuitenkin vain yhtä pysähtyneeltä, kiireisissä aamuissa haalealta, illalla sumulta. Aina sama juttu.

Kaihona katselen tuntemattoman perään, kun se kävelee ohitseni, jää Hakiksen kulmaan. Hetken leikittelin että se yksi katse oli lupaus, tarinamme alku, sillä ajatuksella leikittelin koko matkan. Katselin miten se elehti puhuessaan puhelimeen, vuorautuen musiikin kuplaan, nojaten ikkunaan, heijastus ikkunasta. Näin meissä jotakin samaa, tuttu katse siinä heijastuksessa. Kaksi kuplaa, jotenkin kohtasivat.  Sitten se jäi pois, noin vain, katosi elämästäni, tiputti tarinaltani pohjan. 

Olin noin puoli minuuttia haikea. Ehei, en sen takia en todella sehän oli vain yksi hölmö ajatus, - mutta miten se tarina oli niinkuin elämässäni monet muut. Tarinat joita olen luonut mielessäni, tarinat joista toinen on ottanut äkkilähdön, minä tai toinen. Lakannut tuntemasta, lakannut olemasta vaikka mielessäni olin jo kirjottanut kaiken valmiiksi. Hämmentyneenä jään katselemaan miten palikat sekoittuvat ja mittakaavat muuttuvat, kokoajan. 

Niin me välillä kuljemme, toinen toistemme ylitse ja ohitse, toisinaan kylmän viileästi. Tuntemattomat eivät vain ole mitään velkaa, tuntemattomien ei odota kannattelevan heikkoina hetkinä. Sillä rakkaus toiseen, sehän se on mikä kannattelee ja tuntematonta tuskin voi osata rakastaa. Vaikka usein mietinkin, kuinka moni niistäkin, pienistä kohtaamisista, vaihtuvat kasvot vastapäätäni, voisinkohan oppia rakastaan niistä jokaista jos vain kohtaisimme oikealla tavalla. Haluaisin ajatella niin, että rakkaus voisi elää jokaisessa, voisi ja voisi. 



maanantai 19. marraskuuta 2012

Joku hoilaa koko sydämmellään ohitseni kulkiessaan

Jokaisessa päivässä elämäni merkitys voi muodostua uudeksi mutta yhtä hyvin voin huoletta joskus päästää irti kaikista merkityksistä, kävellä hiljaisuudessa mieli hiljaisuudessa ja maailma olla vain se kaikki mitä näkee.  Paljaana, yksinkertaisuudessaan. Joskus kaikesta muovaa turhan monimutkaista, asiat kadottavat järkensä kun järkeä yrittää etsiä liikaa. Rauha hei, unohtuisit hetkeksi pauhu.

Liikaa herkkyyttä. Aina. Tiedän sen. Mutta ettäkö heikko? Miten kukaan voi puolestani määrittää heikkouteni tai vahvuuteni. Loppuenlopuksi olen heikkoudessanikin enemmän vahva ja hetkeäkään en ole hyväksynyt jääväni tähän. Aina ei vaan ulkoinen kuva vastaa sisäistä todellisuutta. Vaikka olisi vain pieniä paloja, niistä muokataan kokonaisuus, päissämme luodaan ihmisiä joita ei olekaan. Niin monta kuvitteelista tarinaa on painunut mieleeni, miten yksi kohtalo vaikutti olemassaolooni hetken, miten yhdet sanat tekivät joskus niin eheäksi. Enää en tiedä oliko se edes koskaan olemassa. En ole vain se mitä yksi ihminen näkee, en ole vain kamppailuni.

Joillekkin jättää jälkeensä vain kuvaa ja itse kai maalaan toisinaan ohitse itseni, jaan maailmaani niillekkin jotka eivät sitä osaa ottaa vastaan, hiljaisuus miksi vain hiljaisuus. Toisinaan tiedän miten rukkapieni saatan jonkun ventovieraan silmissä olla, kun eksyn taas väärään paikkaan ja suren ikävää. Niin, tunteet on kai aina vähän turhan levällään ja kaipuu kaikkialla, vaikka samalla olisin elämästä täysi niin jotakin on pinttynyt liian syvälle. Mutta kokoajan rakennan, keksin etappeja, kiitän ja kumarran elettyä mutten unohdu siksi.

rakassh, voi vuodet vuodet meneepä nopeaa

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Herättiin unistamme

Omien palojemme lävitse tutkaillaan maailmaa,
keräilen elävästä elämästä aineksia saadakseni aikaan jotakin toden tuntuista.
Kaikkialla katseeni hakee visioita,
hiljaisia kuvia alkaa syntyä mielessäni, nuo kasvot ja sen uurteet
ja tuo katse, ajattelen, kaunis katse.

Samaan aikaan tuntuu että olen unohtamassa kirjoittamisen taidon.
Nykyään sanat karkaavat käsistäni, ajatukset ovat mielessäni vain kasa kuvia,
mutta mitä tapahtuu kun päätän etsiä niille muodon paperilla,
menen lukkoon, menen hitonmoiseen lukkoon.

Tyhjä paperi saa mieleni yhtä tyhjäksi, ja yhtäkkiä koko virta on pysähtynyt ja mietin miksi kirjoitan, mitä järkeä tässä enää on.
Siinä pakahtuneessa hiljaisuudessa en kuule enää ajatuksiani, olen liikaa ulkopuolella. Ja tässä mä kuitenkin kirjoitan, hah mikä paradoksi, sanoa ettei ajatuksia osaa pukea sanoiksi ja tässä niitä kuitenkin on. Mutta pointti onkin se että ei niinkuin haluaisin, en tiedä miksi kirjoitan ajatuksiani ummet ja lammet, siis yhtä päätöntä tajunnanvirtaa, yksi ihan tavallinen elämä ja niin.


Voisinhan alkaa kertoa ihan tavallisia asioita, sellaista mitä elämässä tapahtuu eikä vain aina näitä mielenmaisemia. Eilen oli yhdet tuparit, 16 neliötä ja tiivistunnelma jokaisella melkein oma neliönsä, sniis snaas snappi ja punaviini virtaamaan, turhanmoiset humalat pitkästä aikaa. Hassua että senkin melkein olen unohtanut miltä tuntuu kuin mieli on humalan peitossa. Aika kiva tunne itseasiassa. Pitäähän sitä välillä olla vähän sumussa. Muistan miten 11 vuotiaana ensimmäinen humala sai leikkimään lentokonetta, oli huisia, melkein lennettiin, kierittiin matolla ja muututtiin kuin toisiksi. Nykyään sitä ollaan sentään vähän enemmän  todellisuudessa kiinni. 

Kolmen tunnin kiva ameebakasa, kuuuuulas sunnuntai Pariisin kevättä lainaten. Oloni on pöllämystyneen tyyni, darraisen seeesteä. Sou freshhh.


keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Ote

Jotakin tästä kaikesta jää elämään, se tuntuu tässä, niinkuin koko elämäni olisi pakkautunut tähän, kiteytynyt yhdeksi ympärilläni. Se soi Yann Tiersenin soljuvissa sävelissä, sekoittuu kaikkialle. Vaikka päivät tulevat ja menevät, unohtuvat toistensa jalkoihin ja aika menettää merkityksensä tyhjissä tunneissaan,
tunti voi lentää tai seisoa ikuisuuden verran paikallaan, yhtälailla,
niin kaikki tämä on tuntunut jotenkin tärkeältä. Raskaat päivät ja tyyny vasten vatsaa hiljaa itkiessäni, kaikki tämä on ollut liikehdintää kohti jotakin. Kaikesta tekee enemmän kun voin ajatella meneväni kohti jotakin, vaikka tosiasiassa ei olisi hajuakaan mikä olisi suuntani. Näen askeleissani oman voimani, kun seison ihmisten edessä ja ääneni värisee puhuessani, tiedän että vaikka pelko on ja sykkii sisälläni, paperi tärisee sormieni välissä, niin vuosi sitten en olisi edes seissyt siinä. Ihmettelen
itseäni, miten paljon olin yhtäkkiä valmis itsestäni antamaan, olemaan auki tunteineni.

Kun kävelen harmaan Hakiksen lävitse, pysähdyn Kaisiksen sillalle ja seison siinä pitkään hiljaa. Ajatukseni vaativat pysähtymään, tässä on hyvä hetki, ei liikaa mitään, kaiken harmauden keskellä kaikki on heleää. Enkä tiedä olenko enää sama, on sellainen jännä tunne. Tai sitten yritän fuulata itseäni uskomaan jotta tekisin tämän todemmaksi, tarraudun tunteeseen joka saattaa sirpaloitua niinkuin hetket ajan kulussa muuttavat muotoaan, niinkuin merkitykset elävät ajassa ja muuttuvat kaiken aikaa suhteessa sisäiseen tilaamme.

 

torstai 1. marraskuuta 2012


En tiedä mitä tapahtuu mutta annan tapahtua, kerrankin vain tapahtua. Hyppään, sitten lennän tai kaadun, loppuenlopuksi päädyn kuitenkin johonkin. Voin ihan hyvin istua hiljaa tunnin ja kaksi, antaa ajan kulua vailla merkitystä - kuulostella mieltäni jolla ei ole mitään sanottavaa, tuntea kaihoa selittämättä, tuntea käsittämätöntä iloa selittämättä, tuntea vapautta vaikka tiedän miten suuri määrä velvollisuuksia odottaa, kaikilla tunteilla ei tarvitse olla nimeäkään, voivat vain vilahtaa ohitseni. Katselen ihmisiä ympärilläni, yksi rakkaus on taas syntymässä näen sen ja viereisessä pöydässä toiset käyvät keskustelua siitä jatketaanko vaiko ei,

yksi maailma syntymässä, toinen hajoamassa. Edessäni on elämä, kaksi käännekohtaa. Olen kuitenkin kaiken sen ulkopuolella, vaikka hetken elänkin mukana satunnaisena spottarina.

Jotenkin olen ehkä sittenkin kasvanut, kun yksi yö sä itket ja sanot näkeväsi muutoksen, että elämä on saanut mussa aikaan uutta vahvuutta, silloin mä tajuan sen itsekin. Ei vain ole mitään hätää, kun ympärilläni on valtava määrä rakkautta, kaikki pelko sen rinnalla kadottaa painoaan. En katoa pelkooni, ei palasia ei mitään. Katoan ehkä liian helposti rakkauteen, mutta se katoaminen on kauneinta maailmassa. (vaikka nyt välillä tekeekin kipeetä kans)

 Keittiön nurkalla on yksi yö turvallisimpia hetkiä, halaus johon voin unohtaa kaiken muun, se on hetki jossa tiedän syntyvän, jotakin haihtuvan, jotakin syntyvän.