Katseeni tuntuu vieraalta, kun hengitän syvään ja katson itseäni peilistä, olen kuin hetken jotakin muuta. Kuva on eheämpi, pysähdyn siihen. Sä vaadit katsomaan, katso nyt, sanot ja mä katson. Koska tajuan että loputtomiin en voi pelätä itseäni. Pikkuhiljaa on opittava katsomaan oikein, näkemään ne asiat jotka saavat aikaan hyvään, rakkaus itsessään. Enkä enää odota että joku tekisi sen puolestani, että elämä ulkopuolellani olisi aina kannattelemassa. Luon sitä osaksi haparoiden kurkotellen mutta alan uskoa siihen ihan oikeasti, pikkuhiljaa mutta silti. Olen tavoittanut itseäni uusin silmin.

Metrossa katselen kuinka miehen poskipäät kohoilevat ja silmäkulmat hymyilevät vaikka se on puoliksi selin muhun, hällä on hauska murre, hölöttää koko matkan vaihtuville istumatovereilleen. Siinä on sellaista elävyyttä mistä pidän. Mä en tietenkään saa koskaan viereenu niitä kiinostavia ihmisiä, jotka uskaltaisivat avata suunsa. Tietenkään mä en itsekkään ole niitä ihmisiä jolla olisi siihen rohkeutta, mutta usein ihmettelen miksi. Miksi ihmiset pelkäävät kohdata toisensa, miksi välillämme on oltava näitä loputtomia kuiluja? Se on outoa, sillä sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia, ihmiset toistensa äärellä samalla viivalla. 

 Välillä tuntuu melkein hassulta miten sitä on niin kasvanut kiinni tähän kaikkeen, miten tuttua on tämä elämä, miten tuttua on tämäkin hetki - istua tässä yöstä viereisestä huoneesta kaikuu unen tuhina, miten tuttua on oman mielensä liikkeet ja öiden luoma pehmeys sisälläni. Ja vaikka elämä on liikkeessä kaiken aikaan niin jokin pysyvyys on läsnä. Juuri nyt olen kai ihan onnellinen.