maanantai 1. lokakuuta 2012

Käännän sivua, olen jatkanut eteenpäin ja samalla niin äärettömän iloinen löytäessäni jotakin minkä jo luulin kadottaneeni

Yöstä me kaksi istutaan penkillä keskellä pimeää nurmea, ympärillä hohkaa syksy ja pysähtynyt aika, käperrymme siihen - eikä ole mitään mitä osaisin siinä pelätä. Ajatukset soljuvat, kasvavat, maailmat muodostuvat yhdeksi pulppuavaksi nauruksi ja näen taas enemmän kaikessa, elämässä itsessään.

Mietin viime syksyä, hetkiä tähtivalojen hohteessa jalat kohti kattoa heiluen, aina siinä samalla tavalla miten täysi olikaan olemassaolo ja
mielen maailmat jotka piirtyvät lävitsemme enemmän oleviksi kuin ehkä koskaan. Toisen ihmisen todellinen saavuttaminen valaistui ihan uudella tavalla. Mietin myös kevättä kauan sitten, hämyisiä kummia iltoja ja yhtäkkiä muistan kanamunat jotka lensivät bulevardilla miltein naamalle kesäyössä ja nauran itsekseni ääneen. Sekä outoa hetkeä viime kesältä, kun sylissäni on tuntematon joka katsoo syvälle, sanoo tässä on niin hyvä olla. Tunteja jotka kuluivat, yön lävitse uuteen aamuun.
Ja ensi suudelmaa, kauan sitten, lapsen maailmassa jossa vain kuvitteli olevansa jo osa isojen ihmisten maailmaa ja tietävänsä jotain siitä suuresta rakkaudesta, vaikka tosiasiassa oli vain hämäriä kuvia todellisuudesta ulkopuolellamme. Oli sohvan nurkka ja kaksi uunoa ihan hukassa, telkkarista pyöri remontti reiskat vauhdissa. Koomista kuinka koomista ja ajattelin tätä se rakkaus sitten kai on jahas tästäkö se lähtee kuulu vuosisadan rakkaustarina.

Mietin kaikkia niitä ohitettuja aikoja, täydellä sydämellä elettyjä hetkiä, joista saan vielä vuosienkin jälkeen kiinni. Nappaan tuoksun ilmasta kiinni, löydän itseni muiston ääreltä. Kuulen sävelen, kuluu tasan sekunnin verran ja olen jo siellä jossakin. Niin kaikki elettykkin on kaikkialla, kaikkialla itsessäni ja ympärilläni,hohkaa lempeää valoa kasvoilleni. Tänään kaikki on vain hyvää. Pitkään harmaata utua ollut mieli, hekumoi valoa kävellessäni jo hiljaisia katuja kotiin.

Ja yhtäkkiä ei tunnukaan enää tärkeältä se miten joskus sattuikin, mitä siitä, nyt olen kuitenkin tässä. Ja nyt ei merkitse se mitä joskus tunsin tai kuinka monta kertaa sitä on ehtinyt elämässään hajota ja itsensä kadottaa. Olen pitkästä aikaa vain tässä, katseeni harhailematta ja pakenematta, mieleni vaeltamatta levottoman ahdistuneena ympäriinsä niin kuin yleensä. Ja tuntuu tärkeältä puhua yhden kanssa pitkästä aikaa, ihan vain kaikesta; kysyä mitä kuuluu, pienistä suurista, olla taas jollain tavalla läsnä toisen elämän ja ajatusten kulussa.



Ei kommentteja: