maanantai 29. lokakuuta 2012

Katseeni tuntuu vieraalta, kun hengitän syvään ja katson itseäni peilistä, olen kuin hetken jotakin muuta. Kuva on eheämpi, pysähdyn siihen. Sä vaadit katsomaan, katso nyt, sanot ja mä katson. Koska tajuan että loputtomiin en voi pelätä itseäni. Pikkuhiljaa on opittava katsomaan oikein, näkemään ne asiat jotka saavat aikaan hyvään, rakkaus itsessään. Enkä enää odota että joku tekisi sen puolestani, että elämä ulkopuolellani olisi aina kannattelemassa. Luon sitä osaksi haparoiden kurkotellen mutta alan uskoa siihen ihan oikeasti, pikkuhiljaa mutta silti. Olen tavoittanut itseäni uusin silmin.

Metrossa katselen kuinka miehen poskipäät kohoilevat ja silmäkulmat hymyilevät vaikka se on puoliksi selin muhun, hällä on hauska murre, hölöttää koko matkan vaihtuville istumatovereilleen. Siinä on sellaista elävyyttä mistä pidän. Mä en tietenkään saa koskaan viereenu niitä kiinostavia ihmisiä, jotka uskaltaisivat avata suunsa. Tietenkään mä en itsekkään ole niitä ihmisiä jolla olisi siihen rohkeutta, mutta usein ihmettelen miksi. Miksi ihmiset pelkäävät kohdata toisensa, miksi välillämme on oltava näitä loputtomia kuiluja? Se on outoa, sillä sen pitäisi olla maailman luonnollisin asia, ihmiset toistensa äärellä samalla viivalla. 

 Välillä tuntuu melkein hassulta miten sitä on niin kasvanut kiinni tähän kaikkeen, miten tuttua on tämä elämä, miten tuttua on tämäkin hetki - istua tässä yöstä viereisestä huoneesta kaikuu unen tuhina, miten tuttua on oman mielensä liikkeet ja öiden luoma pehmeys sisälläni. Ja vaikka elämä on liikkeessä kaiken aikaan niin jokin pysyvyys on läsnä. Juuri nyt olen kai ihan onnellinen. 


perjantai 26. lokakuuta 2012

Elosteluilta viikon varrelta













 ....velipoika voitti vähän kaffea...


(alla todellinen tilannekuva todellisesta hämmennyksestä!)


Tuntuu että kuuluisi lähteä johonkin, tehdä jotakin tärkeää tai purkaa palasiksi tämä levoton mieli johonkin, tanssia lävitse yön tai kiivetä katolle ja täyttää mieli hiljaisuudella. Mutta olen niin rättiväsynyt etten jaksa. Ja kaipaan tilaa, tilaa tilaa tilaa jotta saisin selkiytettyä jotakin, hetkeksi pois ihmisten seasta.

ps. kuvat muokkaamattomia


torstai 18. lokakuuta 2012

Missä me ollaan?

Yö on pakahtumaisillaan ja ajatukseni sen sisällä kuin humala, utuisia, välähdyksen omaisia hämäriä kuvia sekoittuneena tuoksuihin ja ääniin, niin hajanaista. Ja silti, ne ovat lähempänä kuin missään. Pimeys kietoo sisäänsä, näkymättömyyden turvassa annan kaiken olla hetken siinä, uskallan kohdata muuttuneen tilan vaikka se sattuu. Ja sitten huomaan hymyileväni, muistan jotakin. Siristän silmiäni, piirrän kuvan mielessäni seinälle. On kevät, saippuakuplia joiden mukana lennätetään toiveitamme osaksi maailmankaikkeutta, tärkeitä sanoja, sen muistan, lempeät katseet jotka eivät pelkää toisiaan ja se painava rakastamisen tunne, johon havahdun. Ainoa asia joka loppuenlopuksi tekee todella elämästä merkityksellisen.

Rakastaessaan sitä on aina niin täysi äärirajoilleen saakka ja ylitse, niin paljon yhdessä elementissä että sen mukana ei ymmärrys kulje. Jokaisen edessä rakkaus muuttaa muotoaan, muuttuu toisenlaiseksi, heijastuu niin monella tasolla ja tavalla, kahden maailman vaikutuksista toisiinsa. Joskus tunne voi elää vain ilman sanoja, selittämällä liian suuria asioita, hajotan niitä vain pois. Viime päivinä olen tuntenut rakkauden elämään ja kohtaamiini ihmisiin kaikkialla, ollut sen edessä niin hauras ja voimakas, ihan kaikkea, katsonut itseäni peilistä ja nähnyt miten jotakin uutta sisälläni on herännyt, muistanut taas miltä tuntuu tuntea tuntea sillä tavalla, ollut onnellinen ihan vain toisen läsnäolosta.

Ja yössä herään pelkooni, on himmeä valo joka pelkää tulevansa sammutetuksi. Mitä jos en jaksakkaan kantaa kaikkea, kohdata itseäni kerta toisensa jälkeen vähäpätöisenä hiukkasena joka karkaa mielessään kauas muistojen turvaan, yrittäen etsiä sieltä palikoita joilla korjata etäisyyttä yhteen maailmaan. Missä me ollaan? Yksi lukee katseestani surun, ottaa kädestä kiinni ja tiedän tässä on tilaa, tuntea mitä tahansa. Ja vaikka on tapahtunut niin paljon hyvää, viimeisissä päivissä olen nauranut enemmän kuin ehkä vuoden puolikkaassa, niin siinä hetkessä olen onnettomin aikoihin, pelko yhden rakkauden haihtumisesta pois. Enkä tiedä mitä tehdä. Yksin en osaa enää kannatella. Seilaan niin monen tunteen ympärillä, että ristiriitani kasvaa järjettömiin mittoihin.




keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Ja yhtäkkiä, ihan hetkessä sisälläni sytyy jokin mikä irrottaa nykyhetken irralleen kaikesta muusta. Syntyy kupla, illuusion omainen kepeyden ja syvyyden tila samaan aikaan ja elämä siinä on täydempi kuin se on pitkään aikaan ollut. Harmaus irrottaa otteensa ja tyhjyyteni katoaa, täyttyy jollakin uudella mitä en vielä osaa verbalisoida. Kaksi makaa keskellä Kaisiksen yötä, koitetaan erottaa tähtiä taivaalta kaupungin valojen seasta, pohditaan perspektiivejä, että näin koko maailma avartuu ihan uudella tavalla. Ohikulkevat katsovat meitä oudosti ja nauravat mennessään, yksi luulee buddhalaisiksi ja ikkunassa kaksi Japanilaista turistia ikuistavat meidät kameraansa. Mietitään huvittuneina minkälaisenkohan kuvan ne mahtaakaan meistä suomalaisista saada että siellä ne vaan makoilee pitkin teitä tupakan sauhuissa. Myöhemmin kiivetään katollemme, kaupungin hälinä on lakannut ja hiljaisuus on vain.

Voi elämä. Päräyttäviä päiviä! Kunpa tää vois aina olla vaan tätä, vain hetkiä joissa huolille ei ole tilaa ja lapsenomainen ilo saa häkellyttää päästä varpaisiin. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Yhtäkkiä sitä on muuttunut pieneksi, siinä vierellä mihin ennen uskalsi kietoa koko olemassaolonsa, mikä oli ennen kätkö on muuttunut tyhjäksi tilaksi missä ei enää tiedäkkään miten päin olla, tuntiakseen tulleensa nähdyksi ja kuulluksi. On niin monenlaisia tapoja olla ja luoda elämä, merkityksellinen sellainen. Niin ja näin, mutta niin vaikea nähdä mikä kaikesta on eniten omani. Tämä syksy on ollut outo, elämä ulkopuolella on valahtanut vähän ohitseni, olen menettänyt otteeni monta kertaa, mutta samalla kaiken keskiössä sisälläni on lähtenyt käyntiin uusia ratoja. Olen itkenyt metron nurkissa kiireisissä aamuissa, kuivannut kyyneleet ja huitaissut surun pois. Olen yrittänyt niin kovasti hyväksyä sen että joskus elämän on vain annettava tapahtua, että on turha ravistella tosiasioita, sulkea silmänsä muutoksilta jotka tulevat hiljakseen.

Mutta olen myös itkenyt onnesta, siitä kaikesta rakkaudesta mitä olen löytänyt ja mikä on kasvanut syväksi, istunut öissä katollamme kuunnellen kaupungin ääniä ja nauranut rämyäville Onnelan joukoille jotka ovat rikkoneet hiljaisuutemme ,tehnyt pitkiä kävelyjä syksyn väreissä ja kaatosateissa, istunut rannassa katsellen pimeää ulappaa valopilkut seassa aaltojen tasaista rauhoittavaa kohinaa, kävellyt käsikädessä ja käynyt äärettömän oivaltavia keskusteluja, löytänyt takaisinkin. Ajatellut me ollaan tässä vielä kuitenkin, on vain etsittävä hieman.

Nyt näen hyvän ja pahan, mutta tartun hyvään, koska tajuan että tässä hetkessä paha ei muutu ajatuksen voimalla. Olen yllättänyt itseni, viime päivinä olen tehnyt hyppäyksiä missä olen todistanut itselleni ettei pelkoni estä toteuttamasta elämääni ja tekemästä rohkeita tekoja. Tyhjä tilani, yksi päivä heräsin siihen, säikähdin yleistä merkityksettömyyden tunnetta ja päätin: nyt on tehtävä jotakin. En jaksa vain istua ja ajatella, nyt saa loppua tämä loputon mielen vaeltelu, ääni mielessäni vaati. Joten tein, pieni askel johonkin mistä en vielä tiedä mitään, mutta se tuntuu hyvältä. Odottaminen ei saa aikaan muuta kuin loputtoman vaillinaisen välitilan matkalla johonkin pisteeseen x, odotuksen päätökseen.




lauantai 6. lokakuuta 2012

Asteikkoja, kummia määrittelykysymyksiä

"Elämä kutistuu tai laajenee oman rohkeutemme mukaan"

Mietin näitä sanoja, yksi lausahdus jonka kuvittelin joskus ohjaavani elämääni kunhan muistin pitää sen kaikkialla mukanani. Ja pidinkin, tavallaan elinkin sen lävitse ja silti, elinkö kuitenkaan tarpeeksi? Tarpeeksi, kertoisiko joku mistä syntyy tarpeeksi, mitä on olla tarpeeksi siinä missä on. Jos ja kun ei ole olemassa standardia yleiskäsitystä siitä mikä on tarpeeksi, sellaista huoltakaan ei siinä tapauksessa pitäisi olla olemassa.  Loogista, mutta tunnetasolla perkeleen kinkkistä.  Miten paljon on vaadittava itseltään, ollakseen päämääriensä tasolla (?) ja nähdäkseen todella että elämä ympärillä ja itsessään on laajentunut. Missä ovat elämän isot askeleet joilla saan laattoja liikkumaan sisälläni? Oivalluksia oivalluksia, niitä joita tajuaa sataan kertaan eikä silti kasva niiden mukana. Mitä on tämä kaikki, mistä puhun, en ymmärrä puoliakaan mutta yritän niin valtavan paljon.

Onko niin että odotukset ovat loppupeleissä aina enemmän kuin todellisuus, väritetty todellisuus, heijastuksena johdattamassa kohti kehitystä mikä ei koskaan yllä siihen pisteeseen että voisin sanoa olevani perillä, pisteessä missä voisin lakata vaatimasta lisää ja olla tarpeeksi ylipäätänsä ihmisenä olemisessa.

Muutos voisi olla käsilläni kaikkialla, missä vain voisin yhtäkkiä päättää toimia itselleni epäominaisella tavalla, tehdä täyskäännöksen, voisin ja voisin, mutta onko siinä kyseessä enää ihmisen pään sisällä ikuisesti elävä ristiriita ääripäidensä välillä - heikkous vastaan vahvuus kamppailu- joka määrittyy todisteluilla itselleen siitä että pystyy venyttämään rajojaan aina enemmän ja enemmän? Ja mitä sitten, en tiedä, jotakin enemmän?



Ei, oikeasti, koko tämän yöllisen ajatusvyöryn pointti taisi olla turhautumiseni pelkoon, miten se vain on ja on, kaikkialla, tai jotakin. Ziisus, pitäis antaa aivojen huilia välillä, ajatusten sammua, että ihmisten kanssa oleminen voisi olla vain, tuntemattomien kohtaaminen tapahtua vain.




Onneksi on ne joiden kanssa rakkaus on vain, niin yksinkertaista ja kevyttä.

maanantai 1. lokakuuta 2012

Käännän sivua, olen jatkanut eteenpäin ja samalla niin äärettömän iloinen löytäessäni jotakin minkä jo luulin kadottaneeni

Yöstä me kaksi istutaan penkillä keskellä pimeää nurmea, ympärillä hohkaa syksy ja pysähtynyt aika, käperrymme siihen - eikä ole mitään mitä osaisin siinä pelätä. Ajatukset soljuvat, kasvavat, maailmat muodostuvat yhdeksi pulppuavaksi nauruksi ja näen taas enemmän kaikessa, elämässä itsessään.

Mietin viime syksyä, hetkiä tähtivalojen hohteessa jalat kohti kattoa heiluen, aina siinä samalla tavalla miten täysi olikaan olemassaolo ja
mielen maailmat jotka piirtyvät lävitsemme enemmän oleviksi kuin ehkä koskaan. 

Toisen ihmisen todellinen saavuttaminen valaistui ihan uudella tavalla. 

Mietin myös kevättä kauan sitten, hämyisiä kummia iltoja ja yhtäkkiä muistan kanamunat jotka lensivät bulevardilla miltein naamalle kesäyössä ja nauran itsekseni ääneen. Sekä outoa hetkeä viime kesältä, kun sylissäni on tuntematon joka katsoo syvälle, sanoo tässä on niin hyvä olla. Tunteja jotka kuluivat, yön lävitse uuteen aamuun.
Ja ensisuudelmaa, kauan sitten, lapsen maailmassa jossa vain kuvitteli olevansa jo osa isojen ihmisten maailmaa ja tietävänsä jotain siitä suuresta rakkaudesta, vaikka tosiasiassa oli vain hämäriä kuvia todellisuudesta ulkopuolellamme. Oli sohvan nurkka ja kaksi uunoa ihan hukassa, telkkarista pyöri remontti reiskat vauhdissa. Koomista kuinka koomista ja ajattelin tätä se rakkaus sitten kai on jahas tästäkö se lähtee kuulu vuosisadan rakkaustarina.

Mietin kaikkia niitä ohitettuja aikoja, täydellä sydämellä elettyjä hetkiä, joista saan vielä vuosienkin jälkeen kiinni. Nappaan tuoksun ilmasta kiinni, löydän itseni muiston ääreltä. Kuulen sävelen, kuluu tasan sekunnin verran ja olen jo siellä jossakin. Niin kaikki elettykkin on kaikkialla, kaikkialla itsessäni ja ympärilläni,hohkaa lempeää valoa kasvoilleni. Tänään kaikki on vain hyvää. Pitkään harmaata utua ollut mieli, hekumoi valoa kävellessäni jo hiljaisia katuja kotiin.

Ja yhtäkkiä ei tunnukaan enää tärkeältä se miten joskus sattuikin, mitä siitä, nyt olen kuitenkin tässä. Ja nyt ei merkitse se mitä joskus tunsin tai kuinka monta kertaa sitä on ehtinyt elämässään hajota ja itsensä kadottaa. Olen pitkästä aikaa vain tässä, katseeni harhailematta ja pakenematta, mieleni vaeltamatta levottoman ahdistuneena ympäriinsä niin kuin yleensä. Ja tuntuu tärkeältä puhua yhden kanssa pitkästä aikaa, ihan vain kaikesta; kysyä mitä kuuluu, pienistä suurista, olla taas jollain tavalla läsnä toisen elämän ja ajatusten kulussa.