lauantai 25. elokuuta 2012

Liikennevaloissa tyhjä katse hakee ympäriltään jotakin johon tarrautua, maailman lempeyttä johon turvautua. Sen hetken valossa näytin varmaan sellaiselta ihmiseltä jota katsoessa ajatus miksiköhän se on niin onneton. Ei nyt niin ettäkö ajattelisin jokaisen miettivän mitä nyt yhden ventovieraan tytön elämä pitää sisällään, mutta jos joku sattuisi katsomaan, niin sellaista varmaan näkisi. Ehkä joku kertoo tarinaa puolestani,  ehkä joku pysähtyy hetkeksi keksimään elämälleni tarkoitusta, punoo yhteen sen mitä en itse vielä näe, kokonaiskuvan. Leikittelen ajatuksella, että ventovieraatkin voivat tovin verran pysähtyä toistensa äärelle, kuin välittäen. Ajatusleikkiä, kaunis ajatus joka luo merkityksen jokaiselle niistä tuntemattomistakin. Kerrotaan yhdessä tarinoita, toistemme pienistäsuurista elämistä silloin kun oma alkaa tuntua liian kulahtaneelta, palasia toinen toisillemme siitä mitä nähdään, luoda yhdessä.

Sekoitun tunteisiini, tiedän, välillä ihan järjettömyyksiin asti maximoin olemassaoloni (hyvässä ja pahassa) niiden voimin, tiedostan jokaisen liikahduksen mitä sisälläni saa aikaan yksi katse, pienet eleet joihin ei tarraudu niinkuin voisi ja yksi ohitettu tuttu eletystä elämästä, kummia kohtaamisia, joissa iso merkitys jokaisessa omalla tavallaan. Vaikka kaikki on pientä, niin samalla kuitenkin jotenkin niin tärkeää, ei uuden alkuja mutta ehkä askel eteenpäin itsessäni, hiljainen hyväksyminen, joka ei ole helppoa mutta tuntuu oikealta asialta tehdä.

Pientä melankoniaa vain, näin yön tunteina maailmani muodostuu helpommin kaihon kuin onnen ympärille. Ei suuria, ja kuitenkin voi kyllä, hämmentävä elo pistää pääni pyörälle... (Oikeasti, kamalaa miten draamaattiselta osaankaan kuulostaa, vaikka kaikki on ihan tavallista. Ei mitään elämän äärihyppyjä suuntaan eikä toiseen)





sunnuntai 19. elokuuta 2012







'Tänään istuin huipulla katsellen kuinka päivä lipui hämärän peittoon, ja pitkästä aikaa, tunsin suurta haikeutta, surua jota en osannut nimetä, häilyvä pelko jostakin ehkä. Välillä kaiken hauraus on kauneudessaan ihan saamarin pelottavaa, kohdata itsensä kaiken sen häilyvän edessä, miten pieni ajatus voi saada aikaan suuren muutoksen, miten yksi hetki voi olla askel rajan toiselle puolen.

En aijo menettää otetta itseeni vaikka toisinaan minuuteni kuin hukkuu, olen niin monta, peilistä katsoo kasa heijastuksia ja kuitenkin vain yksi, yksi joka on kaikki se. Miksi sitä onkaan välillä niin vaikeaa vain nähdä kaikkea kokonaisuutena edessään? Onko aina pilkottava palasiksi, jakauduttava osiin? Sosiaalinen roolihämmennys kun ympärillä olevista jokaisen kautta heijastun eri tavoin ja mietin, tällaiseen hukkumiseen olen kuluttanut puolet elämästä. Olemassahan se on kaikkialla, mutta eri asia, tarvitseeko siitä tehdä ongelmaa. Tarvitseeko siihen "kadottaa" itsensä?

Nykyään monet asiat ovat vähemmän kinkkisiä, ja vain siksi etten enää anna niille liikaa tilaa ajatuksissani. Monet entisistä murheenkryyneistä ja kamppailuistani on muuttunut mielessäni vain olemassaolon luontaiseksi tilaksi. En ole siinä pisteessä enää että heittäytyisin avuttomaksi, elämän pyöriteltäväksi, sillä olen tainnut ottaa kiinni oikeudestani hallita kaikkea vähän enempi. Tämän päiväinen suru oli vain yksi hetki, ei minkään alamäen alku niinkuin olisin ehkä ennen ajatellut. Katselin pimeään, mietin nyt tuntuu tältä, ei hätää. Levollinen suru tai jotakin, tervetuloa hetkeksi.

tiistai 14. elokuuta 2012

Aurinko on jo laskenut illan peittoon ja tunnen kuinka kesä valuu hiljakseen pois ympäriltäni-  ajatus todentuu mielessäni hymyksi; syksyyn kätkeytynyt lempeys, kietoudun siihen. Metsän halki kävellessäni mieleni on levollinen, unenomainen soljuvuus jokaisessa askeleessani.

En jaksa huolehtia, en jaksa juuttua solmuihini ja hetkiin joissa epävarmuuteni muistuttaa olemassaolostaan. Turhaan olen odottanut aikaa jolloin löytäisin itseni aivan uudella tavalla, ilman horjumista ja hapuiluani,sillä eihän asiat ole niin yksinkertaisia - tai asiat ehkä, mutta ihmisyys ei. Mutta ei varmastikkaan yhtään niin monimutkaisiakaan kuin usein tunnen. Samapa tuo, lakkaan jauhamasta samoja ajatuksiani.

Mulla on hetkeni, niinkuin jokaisella. Ääripäästä toiseen seilaten, sellaistahan tämä elämä on. Ne tunteeni, laidasta laitaan muistuttavat vain siitä että olen olemassa ja erittäin elossa, pitävät otteessa elämään. Olen oppinut elämään niiden keskellä, pysymään heittelyideni perässä. Seilailuani jatkan siis, ohjakset hetki hetkeltä enemmän omissa käsissäni.





keskiviikko 8. elokuuta 2012

Eksymättä pelkooni


Utua mieleni päällä, toiveet kasvavat osaksi todellisuuttani, suunnaksi, enkä ihan tiedä miten päin olla kaiken keskellä kun sydän on niin hauraassa tuntevassa tilassa. Hetkeksi koko tyhjyyteni täyttyy toiveista, ja kaipuu kaikki se järjetön määrittelemätön kaipuuni kaikkialle katoaa. Harmonia on hetkissä, sanoi joku viisaasti. Se on totta, päättymätöntä balanssin tilaa ei olekkaan mutta jos voin edes pienen hetken käpertyä siihen ajatukseen, teen sen koko sydämelläni. Pelkään tipahtamista, kokoajan se on läsnä, kiven heiton päässä tästä missä nyt olen. Yksikin väärä ajatus voi rikkoa koko seesteisyyteni.
Jalat tukevasti maassa ja samalla vähän siellä sun täällä leijailen, levollisuuteni on taas karannut johonkin. Mieleni vaeltaa taas liian paljon, rakentelee visioita ja olemattomista olevia, hyrrr tahtoisin pysäyttää sen, huutaa vähän, pyöriä kärrynpyörien mukana ja sitten pysähtyä. Vailla sanoja, mieli saisi joskus olla hiljaa(!!!)Älä pelkää, älä pelkää, ole vain. En jaksa juosta itseni ja tunteideni perässä kynän kanssa hetkestä hetkeen.

Voisimpa lopettaa jatkuvan ymmärryksen etsimisen ja huoletta olla joskus ihan pihalla.


torstai 2. elokuuta 2012

Ei ollut juoksevaa aamua

Muutaman tunnin uinumisen jälkeen herään uuteen aamuun mieleni kuin huurussa, vieraissa mutta samalla jollain hassulla tavalla niin turvallisissa nurkissa. Hipsuttelen keittiöön, toinen nukkuu vielä en raaski herättää vaikka mieleni tekisi.

Tuijotan kelloa tiktaktiktak 9 yli kuuden aamulla, epäinhimmilinen aika olla hereillä. Murot narskunta soi korvissa hiljaisuudessa. Mietin miltä tuntuisi jakaa hitaat venyvät ja hektiset aamut yhdessä, että olisi aina joku joka näkisi aamun inhimmillisyyden-tilan, kun unen maailma on vielä läsnä ja mieli on utuinen. Mietin miltä tuntuisi toisen katse aamu-unisine silmine ja ensimmäinen huomenta, lempeä hymy.

Painan oven perässäni hiljaa kiinni, mielessäni annan kaiken jäädä häkellyttävään välitilaan missä suunta voi olla mikä tahansa, tunteideni sumu sen lävitse en osaa koskaan erottaa toiveilluusion ja toden eroa. Vielä en näe, en tiedä mitä uskaltaa odottaa mutta mieleni liikehtii ja luo toiveita. Olen löytänyt ehkä takaisin, takaisin itseni luo, takaisin voimani, takaisin maailman jonka miltein pelkäsin kadottavani. 

Kaiken jälkeen olet kaunis, laulaa Olavi Uusivirta, monta kertaa, repeat, pitkästä aikaa melkein uskonkin, ja ennen kaikkea; näen itseni. Ei tarvitse sulkea silmiään heijastukselle bussiin ikkunasta, uskallan katsoa eikä se tunnu yhtään niin pahalta enää. Tulee vielä monta kierrosta uudelleen, tiedän sen, mutta nyt elän tämän.