perjantai 27. heinäkuuta 2012

Elämä on ehkä sittenkin aika superia

Kaiken piirrän tähän, kaiken unohdan tähän, lakkaan tavoittelemasta oikeaa tapaa olla. Tanssi on mielen levähdys vaikka kehonhallintani on olematonUnohtaakseni tarpeeni selittää itseäni, etsin liikkeet, piiloudun tunteineni sen kuplan turviin missä jokainen tunne voi elää lävitseni ilman sanoja ja samalla olen enemmän auki kuin missään. Jos joku vain osaisi lukea liikkeiden lävitse kulkevat purkautumat, tyhjyyden jonka täytän sillä palolla ja kaiken mitä en osaa edes ääneen sanoa. Silmissä uni ja kaunis ajatus, pieni elämä suuren suuri sisältö. Juuri nyt en osaa sanoittaa sitä, on vain tunne mikä on enemmän kuin mikään on hetkeen ollut.

Seisahtuneita hetkiä, mielen pysähdyksiä ja loksahduksia aamuyöstä matkatsemme huussiin pimeydessä. Sitä mitä kaikesta etsin, löydänkin yhtäkkiä kuin vahingossa. Ollessaan tarpeeksi irrallaan omasta elämästä, olenkin yhtäkkiä vähemmän irrallani itsestäni. Ikkunalaudalla istuessamme olen vapaampi kuin olen ollut moniin kuukausiin, siinä nauraessamme itken samaan aikaan koska pelkäsin jo unohtaneeni miltä tuntuu olla päästä varpaisiin vapaa.

Piirrän itselleni uudet ääriviivat, kumitan pois, en ehkä haluakkaan rajata itseäni millään. En tarvitse niitä rajojani enää, ollakseni kokonainen.

 



.....näiden kanssa vaellettiin mm. kolmisen kilometriä kukkuloineen kaikkineeen huh......






Vapaa sielu, sanoi joku joskus. Ehkä aika klisee aate, mutta nyt otan sen taas omakseni, tarraudun siihen sillä pitkästä aikaa se tuntuu todelta. Ja vaikka täydellisyyden tavoittelu elämässä onkin turhan ylhäistä niin yhtäkkiä löydänkin itseni ajatuksen äärestä monta kertaa, että tässä kaikki on vain hyvin. Näinkö helppoa se onkin?


Ei kommentteja: