keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Jonkin on muututtava, näen vain samat seinät joihin törmäilen, rajani kaikkialla. Ei askeltakaan, hyst, joskus tuntuu että osaan vain seistä hiljaa paikoillaan, niinkuin kaiken pauhun voisin pysäyttää siihen. Yhtä sanahelinää vain mieleni, sanoja siitä miten aijon toteuttaa elämääni ja muutoksia, aina samoja mahtipontisia lupauksia itselleni, mutta ei, mitään ei tapahdu. Mitään ei tapahdu koska olen jumissa ja odotan että kaikki vain selkiytyisi - ikäänkuin sillä ,että kävelen ympäriinsä etsien, löytäisin itseni ja woah elämän tarkoituksen tai mitä lie hitto soikoon en tiedä. En enää pysy perässäni.

Tällaisina hetkinä on helppoa muuttua tyhjäksi, etääntyä kaikesta koska tuntuu että rajaan kaiken ulkopuolelleni. Välillä tuntuu että nuoruus on vain yksi epätoivoinen etsimisen kierre täynnä tunteita ja järkeä sekaisin, harvoin käsikädessä - näitä hetkiä en tule kaipaamaan sitten joskus kun oleminen muuttuu yksinkertaisemmaksi, (olettaen tietysti että sitten kun kasvan isoksi ja lässynlää kaikki on viimeistään kevyempää )
'
Huomenna tanssin ehkä jossakin silmät kiinni hymyillen, juhannustanssit ja unohdan tämän oloni kauas. Tunnen itseni ja aaltoni, tiedän miten hetkellisiä kaikki tunteeni ovat ja  näinä hetkinä se on se mihin tartun, että huomenna saatan herätä ja nähdä taas enemmän.


maanantai 18. kesäkuuta 2012

Huomenta maailma, seilattiin yön lävitse uuteen aamuun

Aamun kajo vieheltää lävitsemme, maailma on herännyt valoon ihan huomaamattamme. Yö oli pimeämpi kuin muistimme, keinut tuntuivat lapsuudelta, turvassa siellä pimeässäkin, kaikkialla kuin kuplassa. Toisinaan pelko vain katoaa, mieleni on vain ja tutkailee ympärilleen. Oli kaksi joiden rakkaus oli vasta syntymässä, mutta sen saattoi jo nähdä (ilmassa väreilyä sellaista minkä luulee vain elävän oman pään sisällä), katselin niitä pitkään ja mietin hetken miltä tuntui silloin joskus olla niin tunteet levällään, kadottaen melkein itsensä kaiken sekaan. Naurettavalta tuntuu oma naiiviuteni, oma pieni uneksijan maailmani aina jälkeenpäin.

 



 



Ja kun jalat kohti kattoa parvellani pötkötellään, olen vain huoleton, siinäkin. Elämässäni hienoimmat hetket ovat useimmiten aika vähäeleisiä, kaipuuton tässä, ei minnekkään muualle, tahdon jäädä tähän hihitellä vielä vähän lisää sillä vaikka kuinka tahtoisin pitää kiinni elämästä tällaisenaan, kymmenen vuoden päästä me ollaan ehkä jo liian isoja olemaan tätä kaikkea. Mutta pidän kiinni ja me kasvetaan toistemme mukana. Yksi kyllästyi siihen miten kierrän ympyrää, itsekkin toisinaan, mutta tiedän että vielä joku päivä huomaan muuttuneeni, se tapahtuu kokoajan hiljakseen välillä tunnen sen ja silloin uskallan uskoa siihen että voimaa on tarpeeksi.




lauantai 9. kesäkuuta 2012

Haahuillen, enkä shalettiin koskaan järestäydy liiaksi

Kaikki yhtä hölmön näköisinä yrittävät näyttää siltä kuin jokaisessa hetkessä eläisivät suuretkin päämäärät, liikennevaloissa katselen meitä ja päädyn siihen että loppuenlopuksi tuntuu että kaikkihan me ollaan vain elämän haahuilijoita, hauraita ja pieniä sellaisia. Ja silti cooleutta leimataan omaan ja toinen toistemme otsaan kuin missäkin hengenhädässä katsokaa katsokaa mikä säröttömyys, hillitty viileys, määrätietoisuus. Mielessäni ravistelen heitä kaikkia, itseäni, lopettakaa jo.

En jaksa enää yrittää hakea itseäni, en varsinkaan tavoitella niitä hienoja leimoja joiden kautta voisin tuntea olevani osa palapeliä, niitä joita katsotaan pitkään wou. Lakkaan ja olen vain, juuri niinkuin hetki on kantaakseen. Uniikki aate, tiedän, kaivoin sen pääkopastani kuin en olisi koskaan löytänytkään ja ylpeänä voin todeta, että etsittyäni itseäni ja maailmankaikkeuden suuria syvyyksiä tässä runsaat 19 vuotta olen päätynyt siihen että aitous on oikeasti ainoa cool juttu.

Ja ehkä kyse ei olekkaan niiden aatteiden löytämisestä (nehän ovat usemmiten aika klisee ja kuivaksi koluttu juttu) vaan pikemminkin siitä että sanahelinä muuttuisi teoiksi ja tunteiksi asti osaksi. Viime aikoina sisälläni on ollut aivan liikaa painoa, liikaa rikki, nyt on ravisteltava itseni siitä irti en jaksa nähdä itseäni näin enää.

 Yksi ilta tanssitaan keskellä tietä, hiljaisuus ja kaikki se kauneus - silloin ajattelen taas oi elämä ole näin, siinä se on vaivatonta ja ajatus totta. olemassaoloni unohtaa kokonaan toisen puolen ja hetken elämä on vain täysi. (Kumpa se tunne voisi olla aina!!)