lauantai 9. kesäkuuta 2012

Haahuillen, enkä shalettiin koskaan järestäydy liiaksi

Kaikki yhtä hölmön näköisinä yrittävät näyttää siltä kuin jokaisessa hetkessä eläisivät suuretkin päämäärät, liikennevaloissa katselen meitä ja päädyn siihen että loppuenlopuksi tuntuu että kaikkihan me ollaan vain elämän haahuilijoita, hauraita ja pieniä sellaisia. Ja silti cooleutta leimataan omaan ja toinen toistemme otsaan kuin missäkin hengenhädässä katsokaa katsokaa mikä säröttömyys, hillitty viileys, määrätietoisuus. Mielessäni ravistelen heitä kaikkia, itseäni, lopettakaa jo.

En jaksa enää yrittää hakea itseäni, en varsinkaan tavoitella niitä hienoja leimoja joiden kautta voisin tuntea olevani osa palapeliä, niitä joita katsotaan pitkään wou. Lakkaan ja olen vain, juuri niinkuin hetki on kantaakseen. Uniikki aate, tiedän, kaivoin sen pääkopastani kuin en olisi koskaan löytänytkään ja ylpeänä voin todeta, että etsittyäni itseäni ja maailmankaikkeuden suuria syvyyksiä tässä runsaat 19 vuotta olen päätynyt siihen että aitous on oikeasti ainoa cool juttu.

Ja ehkä kyse ei olekkaan niiden aatteiden löytämisestä (nehän ovat usemmiten aika klisee ja kuivaksi koluttu juttu) vaan pikemminkin siitä että sanahelinä muuttuisi teoiksi ja tunteiksi asti osaksi. Viime aikoina sisälläni on ollut aivan liikaa painoa, liikaa rikki, nyt on ravisteltava itseni siitä irti en jaksa nähdä itseäni näin enää.

 Yksi ilta tanssitaan keskellä tietä, hiljaisuus ja kaikki se kauneus - silloin ajattelen taas oi elämä ole näin, siinä se on vaivatonta ja ajatus totta. olemassaoloni unohtaa kokonaan toisen puolen ja hetken elämä on vain täysi. (Kumpa se tunne voisi olla aina!!)