keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Olen ajelehtinut viime viikkoina paljon, yrittänyt löytää puuttuvia palasia ja merkitystä kaikkeen mutta olen ollut tyhilläni. Sellainen tyhjyys on pelottavaa, kuin olisi vain puoliksi olemassa. Ja sitten on yksi outo yö kun toinen katsoo syvemmälle kuin kukaan ehkä koskaan, kertoo mitä näkee, päätänkin että kaikki saa taas luvan olla vähän helpompaa että on taas aika nousta ja olla vähän vahvempi.

En ehkä valmiimpi tai varmempi mistään mutta vahvasti olemassa ainakin, ravistelen itseni hereille solmujeni seasta tämän toisen sanojen voimasta ja kaikesta.

Olen kuvannut filmirullia täyteen hitaissa hetkissä ja löytänyt pieniä syvyyksiä kaikesta, katsellut laiturin päästä miten aurinko laskee Töölönrannan taakse ja hymyillyt levollisena, ollut vain ja miettinyt miten sitä tässä taas ollankaan ja kaikki on oikeastaan ihan hyvin. Muutama hassu päivä on nostattanut taas sisälläni jotakin henkiin


lauantai 21. huhtikuuta 2012

On uskallettava antaa säröillensäkin tila

Mies kävelee kädet ylhäällä kuin taivasta pidellen ja suuri zen huokuu suorastaan lävitse. Ehkä se palvoo kevään auringon säteitä täynnä toivoa (auringon ihmeellinen valo joka antaa heti tilaa enemmän kauneudelle sisäpuolellamme, mietin) tai ehkä sittenkin jumalaa sillä sen olemuksessa on jotakin sellaista haurasta, ehkä jotakin aivan muuta, en osaa lukea sen maailmaa, en ehkä edes ymmärtäisi. mutta se on äärettömän kaunista.

Se yksi päivä se mies oli päivän vilpittömin hymyni. Siinä oli jotakin niin todellista, maailmalle avoin ja peloton. Sellaiseksi tahdon kasvaa.

Vieressäni lokit laulavat kesän toiveista ja mieleeni piirtyy taas se yksi kuva jota olen viime päivinä ajatellut paljon, siihen tarraudun taas - voimani on siinä, kokonaisuus, kevyt olemus  ja tiedän että löydän vielä paikkani siitä kuvastasta (enkä kasva koskaan liian isoksi), siihen on sovittava aina.






keskiviikko 11. huhtikuuta 2012

Aaltoillen

Olen ailahtelevainen, aaltoileva olento jonka olemus tykkää tehdä täyskäännöksiä.En anna koskaan muiden luoda rajojani vaikka joskus niitä liikaa pelkäänkin. En sano ettenkö välittäisi siitä mitä muut näkevät tai vaativat, mutta en kuitenkaan anna minkään sellaisen määrittää itseäni ja olemisen tapaani. Sillä jos eläisin pelkästään muiden näkemysten lävitse peläten kokoajan ylittäväni heidän rajansa oikeasta, en eläisi enää todellista minuuttani vaan jotakin minkä ulkopuoliset silmät ovat luoneet oman maailmansa lävitse. Totta sekin, mutta vain osa enkä halua olla vain osa siitä mitä olen.

En pidä itseni määrittelystä ja silti teen sitä joka hetki. Ihmisellä on tarve olla osa jotakin suurempaa, niinhän sitä aina sanotaan. Se on sellainen ristiriitainen juttu taas, että kun "päätän" mitä olen,  määrittelen joka ikisen tasoni, on helpompi kuulua, löytää se oma selkeä paikkansa tästä kaikesta. Vihaan irrallisuuden tunnetta, vihaan ja samalla niin rakastan haahuiluani. On vain niin paljon helpompi olla kun on kiinni jossakin, yksinäisyyteni hetket muuttuisivat sietämättömäksi heti jos unohtaisin miltä tuntuu rakastaa ja tulla rakastetuksi.

Ja toisaalta, mitä sitten ikinä määrittelenkin olevani, sen voin luvata olevani vain tämän hetken. Kaikki on sisälläni niin liikkeessä kokoajan. Huomenna saatan olla jotakin muuta. Ihan vain siksi että keräilen palasiani ympäriltäni joka hetki ja toisinaan pienessä hujahduksessa voi tapahtua suuri oivallus joka voi muuttaa paikkani ja suuntani.



perjantai 6. huhtikuuta 2012

Sanottavaa on paljon, mutta jokin kahlitsee kaiken sisääni. Joskus tekee mieli vain istua hiljaa vaikka mielessä pyörisi tuhatsatamiljoonaa asiaa mitkä haluaisi tehdä oleviksi, itsensä enemmän näkyväksi sillä että jakaisi sen kaiken, tiputtelisi keskeneräisyytensä ilmaan.  Hölmönä odotan että joku näkisi lävitseni, ymmärtäisi miten pienet sanat tuntuisivat tärkeiltä kuulla. Että vaikka kenties vaikutan usein olevani aika koossa, vahvasti olemassa niin silti jossain saattaa kuitenkin sykkiä se pienuus ja säröisyys mikä tarvitsee vähän enemmän.

Sanani ovat olleet viime aikoina vain tönkköjä, ja mikä kummaa kaikki muuttuu entistäkin tönkömmäksi kun yritän kirjoittaa sen. Olen jumissa, itsessäni, jotenkin liian syvällä tai ehkä liian irrallaan, liian ulkopuolella ja se jos mikä on pahinta. Aaltoilen osaamatta päättää olenko onnellinen vai onneton, aamu ja ilta ovat usein ääripäitä, yhden päivän aikana ehdin tuntea yleensä kummatkin. Niin kaipa se on vain elämää se, ihmisethän ovat täynnä ääripäitä.

Usein kuvittelen olevani kenties vähän turhan ainutlaatuinen omien tuntemusteni kanssa, valitan sitä miten kukaan ei näe ja ymmärrä, mutta loppuenlopuksi uskon kai kuitenkin että maailma on niitä ihmisiä jopa pullollaan. Ihmisiä jotka voisivat allekirjoittaa ainakin puolet sanoistani, niistä monimutkaisista tunteista elämää ja itseä kohtaan mitä en osaa selittää mitenkään. Olen vähän sotkussa ja silti ihan fine.