Yritän tarrautua pieniin valon säteisiin, kasvattaa niitä pieniä valon säteitä sisälläni suuremmaksi. Ja vaikka palo sisälläni on ehkä ulospäin häilyvää, hetkittäin katoavaa kun kaikki ympärillä on turhan sakeaa, niin sisälläni se on aina olemassa. Yritän venyttää rajojani, löytää uusia maailmoja, oikeita polkuja ja sanoja, tahti sisälläni on epätasainen. Rytmi elämässäni ehkä hieman kaaottinen, välillä tuntuu kuin sydämenikin jättäisi siinä hötäkässä lyöntejä välistä. Mutta ei se mitään, antaa mennä vaan, ei aina tarvitse pysyäkkään perässä.

Metrossa katselen ihmisiä, tyhjiä katseita ikkunoihin joista heijastuu kalpeat kasvot takaisin, minä siellä ja täällä, sinä tuo ja se, miksiköhän ne kaikki näyttää noin surullisilta, mietin, mitäköhän ne näkee, mitäköhän ne odottaa. Yksi narkomaani istuu viereeni, mittaa katseellaan hetken ja kiittää hymystäni, sanoo ettei kukaan ole niin sille hymyillyt aikoihin, oho ai, hämmennyn. Seuraavalla pysäkillä sen kaveri nappaa sen hihan suusta ja vetää mukanaan, sinne meni.

Ohimeneviä kohtaamisia, liikaa väistettyjä katseita kaikkialla, välillä tuntuu että ihmiset ovat liian kaukana toisistaan kaikkialla. Ehkä pitäisi joskus uskaltaa avata se suunsa . Vaikka niille ventovieraillekkin, se voisi tuoda vähän väriä harmaisiin hetkiin kirkuvan oransseissa metroissa. Olla enemmän kaikkialla, päästää itsensä valloilleen ja hymyillä, hymyillä ihan vain siksi että niinkin pienet asiat voivat olla joillekkin suuria.

Tänään olin vähän surullinen ja vähän onnellinen, haikea ja kaukainen, kätkö sohvan nurkassa, pölisen ja istun hiljaa, yhtä katson syvälle silmiin ja toiseen painaudun kiinni. Olen turvassa vaikka en aina ihan kokonainen tunne olevanikaan, todellisesti ja vahva niiden kanssa jotka ovat lähimpänä.