tiistai 13. maaliskuuta 2012

Tämän kuplan lävitse

Juostaanko taas vähän tuulen mukana ja annetaan maailman pyöriä ympyrää, kevyesti niin kevyesti että melkein leijailen, annetaan kaiken valua lävitsemme ja painon haihtua, ei maailma meitä murenna - vain muutama kolhu sinne ja tänne, elämän merkkejä. Nauretaan vain hampaat kalisten ja ollaan hölmöjä koko sydämen pohjasta saakka, nuoruus kuplii vain hetken. Ei  kaikessa tarvitse olla järkeä, mutta siistiä on kun voi antaa mennä vain. Elämässä on hetkiä kun tuntuu ettei ole rajoja, silloin olen vapaa, on tilaa liikkua ja huutaa, olla hallitsematon ja siinä rajattomuudessaan olen onnellsimillani. Täytän tyhjyyteni hetkessä.

Tahdon pakata kaiken mukaani, eletyn elämäni tallettaa johonkin. Pelkään unohtavani liikaa, kaiken tämän hauraan olemassaoloni, ajan lipumisen eteenpäin, tahdon taltioida johonkin, näitä onnellisia ja onnettomia päiviä, monta tarinaa yhdestä elämästä. Itseäni varten, että vielä joskus voisin palata, nähdä miten kauniin elämän olen loppuenlopuksi elänyt ja ymmärtää enemmän siitä mitä vielä en ymmärrä.

Taidan selittää itseäni kokoajan, teen sitä liian paljon. Hapuilen ja yritän ymmärtää enemmän kuin ehkä tarvsi olisi, itseäni edes kun koko maailma on liian absurdi ymmärrettäväksi, vastaan kun pääsen kyseenalaistamaan että miksi. Tämä blogi on yksi suuri analyysi omasta pienestä sokkelostani, se tuntuu tarkemmin ajateltuna aika saamarin tylsältä. Voisin keksiä parempaakin tekemistä kuin itseni jatkuva etsiminen ja analysoiminen hmmm, mutta jokin tässä kuitenkin nappaa. Noh kuten sanoin, kaikesta ei tarvitse löytää järkeä, ehkä kirjoitan ja jaan tämän kaiken koska jostain syystä se vain tuntuu hyvältä, jotenkin helpottavalta.

Jälkiä maailmaan, merkityksettömiä ehkä, mutta jälkiä kuitenkin.






lauantai 3. maaliskuuta 2012

Yritän tarrautua pieniin valon säteisiin, kasvattaa niitä pieniä valon säteitä sisälläni suuremmaksi. Ja vaikka palo sisälläni on ehkä ulospäin häilyvää, hetkittäin katoavaa kun kaikki ympärillä on turhan sakeaa, niin sisälläni se on aina olemassa. Yritän venyttää rajojani, löytää uusia maailmoja, oikeita polkuja ja sanoja, tahti sisälläni on epätasainen. Rytmi elämässäni ehkä hieman kaaottinen, välillä tuntuu kuin sydämenikin jättäisi siinä hötäkässä lyöntejä välistä. Mutta ei se mitään, antaa mennä vaan, ei aina tarvitse pysyäkkään perässä.

Metrossa katselen ihmisiä, tyhjiä katseita ikkunoihin joista heijastuu kalpeat kasvot takaisin, minä siellä ja täällä, sinä tuo ja se, miksiköhän ne kaikki näyttää noin surullisilta, mietin, mitäköhän ne näkee, mitäköhän ne odottaa. Yksi narkomaani istuu viereeni, mittaa katseellaan hetken ja kiittää hymystäni, sanoo ettei kukaan ole niin sille hymyillyt aikoihin, oho ai, hämmennyn. Seuraavalla pysäkillä sen kaveri nappaa sen hihan suusta ja vetää mukanaan, sinne meni.

Ohimeneviä kohtaamisia, liikaa väistettyjä katseita kaikkialla, välillä tuntuu että ihmiset ovat liian kaukana toisistaan kaikkialla. Ehkä pitäisi joskus uskaltaa avata se suunsa . Vaikka niille ventovieraillekkin, se voisi tuoda vähän väriä harmaisiin hetkiin kirkuvan oransseissa metroissa. Olla enemmän kaikkialla, päästää itsensä valloilleen ja hymyillä, hymyillä ihan vain siksi että niinkin pienet asiat voivat olla joillekkin suuria.



Tänään olin vähän surullinen ja vähän onnellinen, haikea ja kaukainen, kätkö sohvan nurkassa, pölisen ja istun hiljaa, yhtä katson syvälle silmiin ja toiseen painaudun kiinni. Olen turvassa vaikka en aina ihan kokonainen tunne olevanikaan, todellisesti ja vahva niiden kanssa jotka ovat lähimpänä.