maanantai 20. helmikuuta 2012

Rutistun hups miten pieneksi muutuinkaan

On helppo keksiä syyt, löytää lankoja joita yhdistää, heijastukset, ehkä löytää kaikki ne totuuden jyväsetkin  ja oikea tapa toimia, sanoa muuttuvansa, heittää ajatukset ilmaan, (tosta vain kevyesti)
mutta mitenkä muuttaa ne todeksi niin että kulkisivat tunteet käsikynkässä? Kun tunnen näin ja tiedän miten väärin se on. Olen aivan vääärinpäin. Mutta minkä voin sille jos sattuu.

Tuntuu että joskus on pakko paeta vähän itseään, pysyäkseen pystyssä. Tässä käsillä oleva, jonkinlainen etäisyys itseeni tuntuu pelottavalta mutta ehkä se on elämän tapa selkiyttää toisinaan. En kuitenkaan tahdo kuiluja itseni ja muiden väliin. niitä pelkään järjettömän paljon.

ps. oli tässä penkkarit taannoin, alla kuvia! oli ehkä siisteintä ikinä.






Ei kommentteja: