maanantai 27. helmikuuta 2012

Uuteen kotiin

Uusi elämä alkakoon
naps! Pyörähdän vielä kerran ympäri ja kuuntelen kuinka ääneni kaikuu hiljaa keskellä tyhjää huonettani. Säveliä, laulun säkeistöjä. Ihan hassua että yhtäkkiä ainoa jälki kaikesta eletystä on sinitarrat pitkin seiniä, jotka nekin kohta korjataan pois, muistot tarrautuneina seinille näkymättöminä, tuulahduksia ympärilläni, palasia muistoista. Se kaikki jää elämään kuitenkin vain itselleni.

Toisilla on tyhjyys jota lähteä elämällään värittämään. Aika vähän sitä jättää jälkiä itsestään, suurin osa haihtuu lähtiessään eteenpäin. Mutta niinhän sen kuuluu mennä, sillä olisihan se nyt outoa asua vieraiden ihmisten muistojen keskellä, merkityksettömiä elämänpätkiä niille jotka eivät ole olleet niiden muistojen sisällä tuntemassa ja näkemässä.

Yksi lattialankku on irronut, sen alle piilotan salaviestin ja yhden valokuvan. Siinä kaikki. On kutkuttava ajatus miettiä että kukakohan sen sieltä löytää ja meneenköhän siinä päiviä, viikkoja vai vuosia. Pieni muisto yhdestä hauraasta ihmiselämästä. Tuntuu hyvältä sulkea ovi perässään, vapauttavalta astua uuteen kotiin muuttolaatikoiden viidakkoon.  

maanantai 20. helmikuuta 2012

Rutistun hups miten pieneksi muutuinkaan

On helppo keksiä syyt, löytää lankoja joita yhdistää, heijastukset, ehkä löytää kaikki ne totuuden jyväsetkin  ja oikea tapa toimia, sanoa muuttuvansa, heittää ajatukset ilmaan, (tosta vain kevyesti)
mutta mitenkä muuttaa ne todeksi niin että kulkisivat tunteet käsikynkässä? Kun tunnen näin ja tiedän miten väärin se on. Olen aivan vääärinpäin. Mutta minkä voin sille jos sattuu.

Tuntuu että joskus on pakko paeta vähän itseään, pysyäkseen pystyssä. Tässä käsillä oleva, jonkinlainen etäisyys itseeni tuntuu pelottavalta mutta ehkä se on elämän tapa selkiyttää toisinaan. En kuitenkaan tahdo kuiluja itseni ja muiden väliin. niitä pelkään järjettömän paljon.

ps. oli tässä penkkarit taannoin, alla kuvia! oli ehkä siisteintä ikinä.






lauantai 4. helmikuuta 2012

Puoliksi täällä

Yöllä siellä on oltava aivan hissukseen, pienestä pitäen hipsien äänettömyydessä ja silti kuulen joka kerta kuinka toinen havahtuu varovaisiin liikkeisiini, paljaiden varpaiden natinaan parketilla yön pysähtyneisyydessä. Haen keittiön pöydältä lasin vettä ja kynän, kirjoitan muutaman muiston lapsuudestani, meidän yhteisistä ajattomista viikoista ja yllätyn siitä kuinka paljon onkaan tallessa vielä puoli elämää myöhemmin ja kauempaakin.

Muistan kaksi teemukia keittiön pöydällä, makaroonivelliä. Muistan kuinka me maattiin olohuoneen lattialla masulla pikkupää ja pelattiin rotanloukkua, kaivelin kaapista kasan värikyniä josta huokui vuosikymmenten muistojen tuoksu vanhoine valokuvineen. Ja laskin ötököitä pihan pensaikoista. "Ei kykkää muura" sanoin ja osoitin muurahaiskekoja jotka olivat muodostuneet oven eteen, joka kevät siinä samassa pläntissä rakensivat yhteisöään. Yöllä käperryin viereen ja pyysin kuulla lisää ja lisää tarinoita ajoilta kauan ennen olemassaoloani. Pienen lapsen silmin ne olivat vain tarinoita, seikkailukertomuksia, liian absurdeja ymmärettäväksi todeksi.

Nyt tuntuu että kaikki on toisinaan aivan liian totta ja näen uusin silmin meidätkin, sukupolvi välissämme ja pelko haihtuvasta ajasta. Pienempänä aika oli vain hetkessä, kun sitä osaisi elää vieläkin jokaisen päivänsä niin.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Hetken vain


Viimeiset viikot sanattomuus on tuntunut luonnollsimmalta olemassaoloni muodolta, turvallisimmalta piilopaikalta, olla vain ja antaa ajatusten jäädä kielen päälle. Ehkä oikeasti mieleni tekisikin mieli huutaa, kieriä lumikasoissa ja huutaa, itkeä ja nauraa, kaikki sisältäni, antaisin muurini murentua siihen.
Tiedättekös, olen kyllästynyt itseeni. Tähän varovaisuuteeni ja siihen että aina olen liikaa tai liian vähän jotakin.
Ja niin istun hiljaa ja varovaisesti hapuilen vain sisältäni jotakin mihin tarttua. Otan kädestä kiinni ja hetken olen turvassa.

Kaikkialla näen vain elettyä elämääni, muistot hyppivät nenälleni ja kaikessa siinä on liikaa kaipausta. Arvatkaa mitä juuri nyt tahtoisin, pakata rinkan ja karata hetkeksi jonnekkin. VOI SE OLIS JOTAIN SE poispoispois wiuh kauas pois