tiistai 17. tammikuuta 2012

Ainakin osaan rakastaa sydämeni pohjasta asti

Käperryn pieneksi maton nurkkaan ja vedän tyynyn vatsaani vasten sillä tavalla kuin aina teen etsiessäni turvaa itsestäni, where does the love goes laulaa Julia Stone ja hymyilen ohikiitäville ajatuksilleni. Annan kaiken lipua ohitseni ja itseni pysähtyä siihen: oma tilani, rajani jotka annan vain harvojen rikkoa. Tähtivalot kämmenieni ympärillä valaisevat pientä vihkoa jonne on kiteytetty jotakin tärkeää, niihin sanoihin kätkettynä jotakin mikä on osa tämän hetken mielenmaailmaani.

Tuntuu että siinä olen taas enemmän, vahvempi ja valmiimpi. Tässä kaikki on oikeinpäin kevyesti ja hyvin sanat huokuvat sisältäni, tahtoisin sanoa ne ääneen, mutta ympärilläni on vain yksinäisyyteni. Yksinäisyyteni joka pitää sisällään turvallisen maailman missä kaikki on tuttua laidasta laitaan ja loppuenlopuksi voin kai sanoa kaiken vain itselleni, koska kukaan ei osaa kysyä niin paljon että osaisin kertoa kaiken - eikä ole siihen aikaakaan.

En tiedä missä tulen olemaan vuoden päästä tai edes viikon, mutta juuri nyt elämä kantaa tavalla jolla sen kuuluukin ja muistot ovat vain muistoja, eivät enää painava osa itseäni. Paitsi ne kauniit ja kevyet mitkä tahdon kantaa mukanani. Kaikki eletty osana tätä hetkeä enkä voi päästää mitään kokonaan menemään, sillä silloin hukkaisin ehkä itsenikin, jokin saattaisi liikahtaa paikoiltaan ja muuttaa jotakin minkä ei kuuluisi muuttua.

Tänään hukuin muutamaan hassuun välähdykseen takaani ja sitten palasin tähän, tarrauduin kiinni hetkeen ja hukkasin muun.




ps. tänään oli ehkä maailman paras talviterdeily ja on kaihoisasti onnellinen olo.

2 kommenttia:

Roosa kirjoitti...

Kaunista tekstiä! kylmät väreet<3

Sofia kirjoitti...

voi ihanaiseni :) zuukko sinne!