maanantai 30. tammikuuta 2012

Seilaan kaukana kaikesta

Olen rajannut itseni näkymättömillä viivoilla, sanomattomilla sanoilla joilla haluamattani luon etäisyyttä itseni ja kaiken välille.

On kai aika helppoa tipahtaa jo kerran koluttuihin kuoppiin, vajota laidasta laitaan tuttuihin tunteisiinsa ja pakahtua pakahtua. On liikaa jotakin. Ja se jokin sisälläni kaikuu tyhjyyttään ja vaikka sanoja sisälläni olisi paljon, on vain joskus liian helppoa sulkeutua ympäröivältä todellisuudeltaan, piiloutua kysyviltä katseilta ja niiltä jotka tuskin edes välittäisivät kuulla siitä miten paljon pinnan alla elää vaikka päälleppäin se onkin tyyni. Kaihoisa katse kaukaisuuteen niinkuin aina, sehän on ihan tuttu näky ja joku ajattelee kenties että se on vain kevyt eteerisyys mikä siitä niin huokuu.

Kaipaisin jonkun heijastamaan sisimpääni valoa ja lämpöä ymmärryksellä ja lempeydellä, jotta olisi hyvä olla. Ja kuitenkin vasta sitten kun osaan löytää sanat ääneen, avautuvat ne portit sille valolle jota etsin koska en voi olettaa kenenkään lukevan lävitseni sitä mitä en edes itse osaa lukea.


Tai sitten tässä on käsillä hetki joka yrittää kertoa että loppuenlopuksi vastaus löytyykin itsestäni, että on aika oppia uskomaan omaan valooni. Nyt annan vain olla, en kestä kuulla itseltäni mahtipontisia lupauksia mistäkään, joten olen vain ja annan olla, kohta on taas jotakin muuta.


lauantai 28. tammikuuta 2012

Kohtaamisia

Outoja maailmoja pitävät ihmiset sisällään. Jospa häröillään vaan ja annetaan impulssien viedä, tulla ja mennä niinkuin tahtovat,  lävitse elämän ilman turhia painoja, hypätä ja unohtaa - joskus olemassaolonsakin hetkeksi, toisinaan tarttua lujaa, toisinaan päästää irti ja uskaltaa joidenkin asioiden vain kadota, haihtua hiljakseen pois.
Turha kai lähteä mitään sen selkeämpää etsimään tässä pienessä elämässä, kunhan iloita vain ikuisten keskeneräisyyksien keskellä siitä että on olemassa ja kyky tuntea näin paljon.

Kaikki on liikkeessä kokoajan matkalla johonkin vielä määrittelemättömiin määränpäihinsä ja ehkä voinkin vain istua siinä keittiön pöydällä teekuppi kädessäni toista katseellani tutkaillen, miettien että me ollaan tässä nyt ja kaikki on vain hyvin, eikä mieleni tarvitse myllertää minnekkään.

On taas helpompi olla, itsessäni. Hetkessä olemukseni muuttuu ja sisälläni rakentuu sitä mukaan kuin hajoaa, hetkessä löydänkin taas vahvuuteni, tavoitan sisältäni säröt jotka paikata ja sitten ne jotka on kai vain parempi jättää aikaa odottamaan.



tiistai 24. tammikuuta 2012

Tiktak tasaista tahtia

Kuluneet vuodet huutavat olemassaoloaan kuin vaalijulisteet katujen varsilla, yhden päälle pläntättynä mainoksia, toiselta revitty nenä irti, yksi ja kaksi ylpeänä pystyssä vaikka toisen tähtihetki menikin jo menojaan. Ympäriinsä kaikki ne mahdollisuudet mitkä eivät koskaan toteutuneet mutta olisivat voineet toteutua mutta tietysti myös se kaikki mistä sain napattua kiinni. Katolta myrskyää lunta siellä hyppelevät katolla lumimiehet työssään ajattelen ja katselen kuinka lumi  pöllyää alas kevyesti kuin taikapöly.

Kaikki vain jököttää, menee yhtä tasaisesti eteenpäin kuin kello seinällä tiktaktiktak kertaa miljoona, yhden elämän verran vain tiktaktiktak ja odotan. odotan että tapahtuisi jotakin joka herättäisi taas näistä maailmoistani, turhan melankonista. Että tulisi joku joka tarttuisi hihasta ja ottaisi syliin. Ja aina vain odotan, niimpä tietysti, niinkuin elämässä ei jo tässä olisi tarpeeksi annettavaa

pitää vain osata katsoa syvemmälle. Ehkä on osattava olla onnellinen siitäkin että elämä voi joskus olla tätäkin, pientä ja tasaista. Tänään voisin mennä seilaamaan pitkin levykauppojen hyllyä, napata mukaani Yann Tiersenia, Iron&Winea ja sellaista. mitä nyt eteen sattuisikaan ja sitten vain olla. Vaikka oikeasti nyt pitäisi lakata vain olemasta ja tehdä oikeasti jotakin järkevää.

(ps. pakko nyt vielä hehkuttaa (kuten noin miljoona muuta fabossa) Haavisto rulez(!!!) ei muuta.)

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Askel ja toinen enkä pysähdy koskaan

Hajoamiset muistuttaa toisiaan ja kipupisteistä heijastuu aina jo kuljettujenkin askelien varjot ja painot. Leijun taas väli-tilassa, niin pieni ja suuri samaan aikaan reunalla huojun enkä ole varma yhtään mistään. Onnelliset hetket tuntuvat todellisimmilta , jokaisessa toivon pilkahdus siitä että tästä hetkestä eteenpäin kaikki tulee olemaan helpompaa. Mutta eihän elämässä ole olemmassakaan mitään sellaisia lopullisia päätepisteitä tai virstanpylväksiä josta alkaisi kaiken uudestaan.
En tule tavoittamaan koskaan elämässäni puhtaita sivuja koska kaikki on vain yhtä jatkumoa ikuista sekamelskaa joka vain muuttaa muotoaan ja kaikki on vain hetken. tässä käsillä vain hetken.

Ja mä tunnen seisovani taas samassa pisteessä kuin hetki sitten, keskellä kaikkea enkä pääse pakoon, minnekkään piiloon tunteiltani ja tutkivilta katseilta. Mtta silti vähemmän hukassa ja näen enemmän kuin silloin. Olen kevyempi kuin silloin. Olen täynnä tunnetta, pelkoa ja määrittelemätöntä tyhjyyttä ja samalla seesteisempi kuin vähään aikaan.

Mietin toiveita jotka elämässä on jäänyt ja yritän vain hokea itselleni oikeita sanoja, tarttua johonkin ja todistella itselleni että olen kaikesta huolimatta hyvä. On aikasi loistaa loistaa loistaa, huutavat sanat sisälläni ja suljen silmäni nojatessani bussin ikkunaan enkä tavoita sisältäni mitään,
hetken voin olla vain tyhjä





tiistai 17. tammikuuta 2012

Ainakin osaan rakastaa sydämeni pohjasta asti

Käperryn pieneksi maton nurkkaan ja vedän tyynyn vatsaani vasten sillä tavalla kuin aina teen etsiessäni turvaa itsestäni, where does the love goes laulaa Julia Stone ja hymyilen ohikiitäville ajatuksilleni. Annan kaiken lipua ohitseni ja itseni pysähtyä siihen: oma tilani, rajani jotka annan vain harvojen rikkoa. Tähtivalot kämmenieni ympärillä valaisevat pientä vihkoa jonne on kiteytetty jotakin tärkeää, niihin sanoihin kätkettynä jotakin mikä on osa tämän hetken mielenmaailmaani.

Tuntuu että siinä olen taas enemmän, vahvempi ja valmiimpi. Tässä kaikki on oikeinpäin kevyesti ja hyvin sanat huokuvat sisältäni, tahtoisin sanoa ne ääneen, mutta ympärilläni on vain yksinäisyyteni. Yksinäisyyteni joka pitää sisällään turvallisen maailman missä kaikki on tuttua laidasta laitaan ja loppuenlopuksi voin kai sanoa kaiken vain itselleni, koska kukaan ei osaa kysyä niin paljon että osaisin kertoa kaiken - eikä ole siihen aikaakaan.

En tiedä missä tulen olemaan vuoden päästä tai edes viikon, mutta juuri nyt elämä kantaa tavalla jolla sen kuuluukin ja muistot ovat vain muistoja, eivät enää painava osa itseäni. Paitsi ne kauniit ja kevyet mitkä tahdon kantaa mukanani. Kaikki eletty osana tätä hetkeä enkä voi päästää mitään kokonaan menemään, sillä silloin hukkaisin ehkä itsenikin, jokin saattaisi liikahtaa paikoiltaan ja muuttaa jotakin minkä ei kuuluisi muuttua.

Tänään hukuin muutamaan hassuun välähdykseen takaani ja sitten palasin tähän, tarrauduin kiinni hetkeen ja hukkasin muun.




ps. tänään oli ehkä maailman paras talviterdeily ja on kaihoisasti onnellinen olo.

torstai 12. tammikuuta 2012

Mitäpä jos pelkäät turhaan


Tänään olen rämpinyt loskassa ja mielen sisäisissä sössöissä, sanat hukkuvat kun yritän kertoa mitä kuuluu. Pitkästä aikaa joudun hetken ihan tosissaan pysähtymään kysymyksen äärelle ja loppuenlopuksi jos aivan rehellisesti vastaisin, sanoisin varmaan että en tiedä. Sillä ihan todella en tiedä. En ole hukassa elämässäni, mutta itsessäni vähän. Tää loska ja kaikki, konkretisoi sisäisenkin maailmani juuri nyt aika hyvin. Ja kuitenkin, valoa on sisälläni hiukan enemmän kuin siinä mitä näen ympärilläni, on todellakin kun nyt oikein mietin

"Elämällämme on tarkoitus
Ja joka hetkessä kauneutta
Emme ole automaatteja
virhelyöntejä ruudulla" -Samuli Putro-

 Kauneutta olen etsinyt ja löytänyt näistäkin päivistä, liikennevaloissa seison puoli-ikuisuutta ja kun päälleni lentää kasa loskapaskaa nauran ääneen, sillä joskus asiat on niin surkeita että niille voi vain nauraa. Pidän kiinni vaikka hetken sattuisikin, jatkan hapuiluani elämässä ja vielä tulee päivä jolloin voin todeta että jokainen kipu matkalla on ollut sen arvoista ja eletyn elämän tuntuista (ja toivottavasti tuonut jonkinlaisen balanssin mukanaan.)


ps. Otsikko Samuli Putro- Mitäpä jos

nyt hiljenen ja lopetan vauhkoilun, huomenna herätys puoli kuusi jahuu työt kutsuu moro!

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Äsken katselin lumisadetta, seesteisyys sisälläni mietin voiko yksi hetki tosiaan viedä askeleen eteenpäin

Olen täynnä elämän paloa ja tahtoisin vain syöksyä impulssien mukana, antaa kaiken vyöryä sisältäni ympärilleni, nauraa ja itkeä ihan vain siksi että tuntuu niin hyvältä olla elossa ja tuntea.



Mietin tässä teatraalisen mahtipontisesti voiko yksi päivä elämässä muuttaa ihmistä (enkä siis tarkoita mitään suuria tapahtumia, traagisia juttuja tai muita, vaan yhtä hetkeä, keskustelua) ja olen päätynyt siihen että ainakin jotakin todella liikahti sisälläni siinä kaikessa mitä kävimme lävitse niinä yön tunteina. Sen yhden yön aikana punaisen huoneeni hämärässä jaettiin tarinamme yhdestä elämän vuodesta, kuukausi kuukaudelta elettiin kuin kaikki kertalleen lävitse. Yhdessä katsottiin miten elämämme oli kulkenut ja muuttunut, jossain vaiheessa yhteen tiemme törmänneet ja kaikkea siitä seasta, jok ikinen merkityksellinen hetki omassa kasvussa, miten me hajottiin, rämmittiin kaiken hajotetun seassa, häkellyttiin, rakastuttiin, unohduttiin, pelättiin ja tunnettiin järjetön määrä tunteita laidasta laitaan omissa pienissä elämissämme (ja tietysti kaikki se mitä on nyyyyt juuri käsillä)

Viimeiset päivät olen nähnyt kaiken jotenkin eri tavalla, selkeämmin ja tuntuu kuin osa menneisyyden painosta olisi haihtunut sen yön sisään, unohtunut niihin itkettyihin kyyneleihin siinä turvallisessa halauksessa. Vielä en tiedä miten paljon oikeasti on muuttunut tai ei ole muuttunut mutta ainakin juuri nyt tuntuu että olen vapaampi jostakin, kaikesta mahdollisesta ja näen mitä oikeasti kuuluu nähdä. Yritän lukea taas toisen ajatuksia, mutta en ihan osaa ja mietin osaakohan se paremmin.

(että ihan vain kiitos elämä jatka samaa rataa ja let there be love niinkuin oasis tuossa lauleskelee)




perjantai 6. tammikuuta 2012

Kello kahden aikaan yöstä vaellan Sörnäisten yössä, reppuselässä hymyilen elämän outoudelle ja nauran hulvattomille vastaantulijoille. Muistelen kuinka minä ja se yksi miltein tuntematon istuttiin joskus siinä yhdellä nurkalla ja puhuttiin elämästä kesäyön hämärässä siihen asti kunnes maailma lähti heräilemään uuteen päivään, juteltiin örveltäville ohikulkijoille eikä kaupunki pysähtynyt hetkeksikään ja siihen loppui kai se tarina. Hassua, elämän hujahduksia joista ei jää käteen kuin hajanaisia muiston pätkiä, jotka muistaessani vain hymyilen katsoessani taakseni ja mietin että jahas olipa siinä kohtaaminen.

Yhden vuorokauden sisään voi mahduttaa aikamoisen tunneskaalan, värien sekavan maailman. Sitä olen tässä viime päivinä fiilaillut.Tahtoisin piirtää kuvat sisältäni sanoiksi, jakaa jotakin mihin tiivistyisi kaikki se minkä ympärillä olen pyörinyt viime aikoina, mutta en juuri nyt osaa etsiä sanoja tai jaksa.

Ajattelin kuitenkin että pelätessäni hukkaan elämästä liian paljon. Olen jo hukannut liian paljon. Kun katoan elämässä hetkin kaiken sekaan,  tiedän että aina on nekin jotka näkee, lävitse kaiken. Ja yhden kanssa voin kyynelehtiä ihan vain siksi että ilmassa on muistoja ja määrittelemätöntä kaihoa, ei mitään minkä osaisin rajata, kasa elämää sieltä ja täältä.



Ja me jaetaan lapsuuden muistoja, sukelletaan meidän tuttuihin maailmoihin, yhdessä kuljettuihin polkuihin. Ja mä mietin mikä onni että joku on niin kauan ollut osa ja peloton usko siihen että tulee aina olemaan.

Eilen tanssin ja puhuin mitä sattuu, makoilin lattialla ja unohduin. Parvekkeella nauretaan koko sydämen pohjasta ja yöllä kömmin pehmeään pesään jossa pötköttää neljä suloista tuhisevaa pötköä. Sydämeni suli ja käperryin sekaan.