Yön tunteina jalat heiluu kohti kattoa, tähdet hohkavat seiniltä pehmeää valoa ympärillemme ja ajantaju katoaa, en tiedä onko siinä tunteja vai minuutteja, mutta se pysähtyneisyys tuntuu turvalliselta piilopaikalta. Tuntuu tärkeältä jakaa niitä elämän merkityksellisiä rippeitä, miten pienikin voi joissain hetkissä olla suurta.
Ja yhtäkkiä sitä tuntee kuuluvansa niin vahvasti juuri siihen, olla niin kokonaisena, hukkua biisin sanoihin ja napata ajatukset ilmasta kiinni, kysyä mitä mietit ja kertoa mitä mietin. Mietitään ajatusten lukemista ja hetkin musta tuntuu kuin jokainen ääneen sanomatonkin ajatus olisi todella siinä läsnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti